Viikko taas takana ja aika palata blogin pariin kertoileen omia kuulumisia. Viikonlopun mummilareissu sujui hyvin ja saatiin mun miehen kanssa vähän levättyä ja on se vaan aina erilaista olla toisten luona pois pyykkikoneen ja sekamelskan keskeltä. Muutenkin viikko on sujunu mukavasti, pientä flunssaa täällä on vielä ilmassa,joten se on vähän rajoittanut vielä menemisiä. Me suomalaiset ollaan kyllä jänniä ihmisiä siinä suhteessa, että kysyttäessä Mitä kuuluu? Me vastataan lähes aina ihan hyvää. Ajatellaanko me jo valmiiksi, ettei sitä toista kiinnosta kuunnella kuitenkaan, ollaanko me niin sulkeutuneita, että sanat ihan ja hyvää jää täysin vaille suurempaa merkitystä vai eikö meille ikinä kuulu muuta kuin, ihan hyvää? Tässä postauksessa pääset kurkistaan miltä mun ”ihan hyvää” kuulostaa.
Päättäväisyyttä ja luovuutta, siinä kaksi tämän viikon avainsanaa. Aloitimme meidän pojalle unikoulun. Ideana on opettaa toinen nukahtamaan omaan sänkyyn. Tähän asti olen antanut hänen nukahtaa imetykseen, mutta nyt yhdeksän kuukauden jälkeen olisi kiva jos joku toinen voisi joskus laittaa pojan nukkumaan. Mennään makkariin, virkeystilasta riippuen joskus luetaan vielä iltasatu joskus aletaan suoraan syömään. Sen jälkeen kun toinen on viisi kertaa käynyt siinä tissillä, tehnyt meidän sängyssä muutamat kunniakierrokset ryömien, älissy ja syljeskellyt tuttia, tulee se hetki joka vaatii kaikista eniten tahdonvoimaa. Pinnasänkyyn ja itse käyn viereen istumaan. Sama meno on nyt kolmena iltana jatkunut myös pinnasängyssä vartin verran ja sitten tulee se väsy. Silmien hierontaa, peiton potkimista ja unen tulon vastaan taistelua. Ensimmäisenä iltana tähän koko operaatioon meni puolitoistatuntia, ajattelin että kai tämä on tän arvoista. Yläkerran naapurikin ehti jo jotain meille huutamaan kun annoin lapseni hieman itkeä sekä rauhoittelin parhaani mukaan. Ei olla naapurin kanssa sen jälkeen vielä törmätty. Toinen ilta oli menestys, koko homma oli paketissa puolessa tunnissa. Olin jo ihan voitonriemuissani, kunnes kolmas ilta oli jotain näiden kahden väliltä ja masennuin. Tänään vaan lisää päättäväisyyttä kehiin ja jatkamaan.
Luovuutta meidän kotiin ja tähän viikkoon on tuonut jäätävä sisustusvimma. Kaikki lähti meidän olohuoneen tapetointiprojektista. Käytiin hakeen tilaamamme uudet tapetit, malttamattomina revittiin lähes kaikki vanhat pois, sekä testattiin melkein kaikki meidän huonekalut uusille paikoille ja laitettiin takasin. Huoh, ihanaa ja kaoottista. Näissä projekteissa kyllä aina lopputulos palkitsee. Tää vaihe kun seinät ammottaa revityn tapetin kauneutta, huonekalut on siirretty seinän edestä pois, soviteltua niitä sinne tänne ja sit sen olkkarin ainoan vapaan pläntin täyttää sun lapsen lelut, niin sanoinko jo, että tää vaihe ei oo niitä mun lemppareita.
Omaa aikaa tähän viikkoon toi, kun Trendi tipahti postiluukusta. Jee! Nykyään on lähes mahdotonta marssia kahvinkeittimen luo, ottaa vähän hyvää välipalaa ja uppoutua lehden pariin suoraan siltä istumalta. Yleensä sinä iltana kun mulle on saapunut Trendi ja mun miehelle Erä-lehti, on meidän pikkusen nukkumaan mentyä melkein sanomatta selvää, että se ilta kulutetaan sohvanpohjalla omiin maailmoihin uppoutuneina. Ne hetket on vaan niin kultaa ja tervetulleita. Näin vauva-arjen keskellä se, ettei aina tarvi jutella ja voi vaan koomata ihan omissa ajatuksissa on tosi jees ja ihanan rentouttavaa.
Trendin ohelle kävin tänään hakeen kirjastosta muutaman Vauva-lehden. Niistä saa hyvää vertaistukea silloin kun tulee se fiilis, että oonko ainoa äiti joka kokee tai tuntee näin tai läpikäy jotain juttua. Sen lisäksi, että mua kiinnosti kyseisen lehden lempeät uniopit, kiinnostuin myös toisten äitien tarinoista omista kehoistansa. Mulla on vuoden alusta asti ollut tavoitteena, että kun muksu täyttää vuoden, olen samoissa mitoissa kun ennen raskautta, lähinnä mun tavoitteena on ollut se sama vaakalukema kun ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Tämähän on siis hyvin realistinen tavoite ja tiedän äitejä jotka kukistaa raskauskilonsa jo muutamissa kuukausissa tai jättää ne kokonaan sinne sairaalaan. No ei tässä kaukana olla, muutama kilo pitäisi toukokuuksi kukistaa, mutta entä jos ei vaan kiinnosta. Mulla oli tosi hyvä startti, niinkuin 99% jotka aloittaa jotain uudenvuodenlupaus dieettejä tai painonpudotuksia. Eilen puin yhdet mun tavotefarkuista päälle ja kyllähän se nappi kiinni meni. Farkut jotka on siis ollu viimeks mun päällä ennen kun vaihdoin mammafarkkuihin. Mutta täytyy sanoa että edes se ei palkinnut mua tai saanut mulle lisämotivaatiota niinkuin olin luullut. Viihdyn paljon paremmin niissä mun kokoa isommissa vaatteissa, joissa ei tarvitse vetää vatsaa sisään saadakseen nappia kiinni. Eikä se numero siinä vaa’assa kerro, että nyt on kroppa kuosissa, kyllä se on kokenut muutoksia vähän muutenkin raskauden aikana, mutta sillä kropalla olen tarjonnut 9kk ajan kodin mun rakkaalle pojalle. Jos se jättää pysyvästi muutaman kilon vyötäisilleni niin kestän sen, nautin elämästä ja otan kahvikuppini kaveriksi suklaata.
Jos joskus saisin tytön haluaisin, että hänellä olisi äiti joka hyväksyy itsensä sellaisena kun on. Miten ikinä muuten opettaisin lapseni hyväksymään itsensä sellaisena kuin on? Tietysti tämä sama pätee jo poikani kohdalla, mutta niin se vain on, että suurin osa ulkonäköpaineista kohdistuu meihin tyttöihin ja naisiin. Tarvitaan paljon vahvoja naisia jotka on sinut itsensä kanssa. Lisää sellaisia naisia kuin Maria Veitola ja Hanna Sumari joita toisten mielipiteet eivät horjuta. Maria Veitola on kaunis, oman tyylin omaava persoona, enkä voi käsittää hänen ulkonäöstään heitettyjä kommentteja. Ja jos ikinä Hanna Sumarin ikäisenä olisin siinä kunnossa kuin hän on niin, kyllä kiitos. Katson jatkossakin Tanssii allien kanssa, vai miten se iltalehdet otsikointi meni.
Ollaan ylpeitä itsestämme, ja kannetaan itseämme rohkeasti, sekä rohkaistaan muita. Kannustetaan ja välitetään aidosti! Seuraavan kerran kun kysyt joltain, mitä kuuluu? Älä tyydy vastaukseen, ihan hyvää.
-Katri
