Mistä tietää, että on kuollut?
Tuulen puhallus ei enää tunnu kasvoilla,
sade ei kylmää poskia.
Näet värit, mutta värien nimet ovat poissa.
Näet kaduilla ihmisten jalat ja hahmot, mutta kasvot ovat poissa.
Muistot ovat niin hämäriä, eikä niihin jaksa ponnistella kiinni.
Jalkojen päällä on raskaat sementtiharkot, kun makaat kevätauringon sulattaman nurmen päällä.
Kosteus hiipii vaatteittesi läpi, mutta se on vain tieto sinussa, sillä faktat eivät kuole.
Sinä et ole fakta, et voi.
Luulin, että en osaa rakastaa.
Uskoin, että jos rakkaus on jotain pysyvää, en pystyne siihen.
Totta on, minä en pysty mihinkään pysyvään, sillä
minut on kasvattanut yksi tuuliviiri, yksi joka ei halua uskoa totuutta, vaikka sen omin silminsä näkisi ja yksi, jonka todellisuus ei ole tämä.
Olen koottu toisiinsa sopimattomista palasista.
Joka päivä tunnen kuinka en tunnista eilistä itseäni.
En pystyisi pitämään itseäni muuten kuin olemalla hiljainen ja jämähtänyt. Narinakin vaiennettu.
Vanha kaappi.
Vanha kaappi.
Älkää avatko sitä, se voi romahtaa.
Kaikki ne tavarat, jotka on sinne heitelty ja viskottu, saattavat soljua ulos ja sitten ne eivät enää sovikaan sinne takaisin. Kaapin ovet eivät mene enää kiinni.
Vanha kaappi, joka vinksottaa, mummoni sanoin.
Potkaisen sitä aina silloin tällöin, yritän pitää ovia kiinni, mutta ne narahtavat, ja palaavat takaisin raolleen.
En uskalla avata sitä.
Joskus kun unessa uskallan, kaappi nauraa minulle kumeaa, isoa nauruaan.
Ja sen sisällä on aina erilaisia asioita.
Ja aina se on vaan täynnä. Tursuaa kaikenlaista turhaa tavaraa, jolla ei ole mitään merkitystä.
Joskus itken sille, koska se pilkkaa minua.
En uskalla luopua siitä, koska pelkään.
Aina sillä on minulle uusi tarina kerrottavaksi.
Eilen se oli antiikinsininen, yöllä se oli tummaa puuta.
Oksat sen ovessa muistuttivat isoja viiksekkäitä kasvoja.
Päästä minut ulos.
Et muutenkaan pysy enää pitkään pystyssä.