Alku
Tänä päivänä, kun gradu odottaa kirjoittamistaan ja eiliset punaviinit tykyttävät vielä häiritsevästi ohimolohkoissa, minä teen tämän. En gradua, en kuntoilulupausta, en yritelmää elämän pilkkomisesta kauniisti kalenteriin. Tämä ei ole sinkkublogi, tämä ei ole suhdeblogi. Missään nimessä tämä ei ole muotiblogi, vaikka lupaankin, että koskaan minä en tule lopettamaan punaisen huulipunan puolesta puhumista. Tämä on tapa olla ja tuntea ja ajatella, pyrkimys kirjoittaa kaikki se tarpeellinen ulos. Minä näen elämän sarjana tarinoita, joista kaikki eivät ole hetkessä oleellisia, mutta monet voivat sellaisiksi jälkeen päin muuttua. Monet tapahtumat saavat muotonsa ja lisäarvonsa vasta tarinankerrontavaiheessa, jäsennettynä ja kevyesti värikynillä raaputeltuina. Parhaat tarinat sijoittuvat kohtuullisen lyhyen aikajänteen sisään, yhteen iltaan tai viiteentoista minuuttiin. Parhaat oivallukset syntyvät samassa ajassa.
Tämän päivän tarina muodostuu eilisestä illasta. Minulla oli treffit. Aloitin vieraiden ihmisten tuijottelun kahvikupin/viinilasin/raakaruoan yli taas pari kuukautta sitten ja nopeasti muistin, miten vähän koko tästä toimintatavasta pidänkään. Kaikki se turha puhe ja tulkinta yksittäisistä sanoista, lauseen aloituksista, tavasta tehdä ruokatilaus. Kohdataanko me, halutaanko edes, pidän sun suun ilmeestä kun kerrot tarinaa. Keskustelua itsestä ja toisesta, kerro lisää sun alasta, en mä ehkä voisi kuvitella edes suudelmaa. Juodaan vähän lisää viiniä.
Eilinen oli jo lähtökohtaisesti kamalan huono aika uuden ihmisen tapaamiselle ja hurmaamiselle. Ensimmäinen työviikko takana uudessa paikassa ja edellisen illan venähtäminen myöhään ystävän kanssa. Irtokarkkia aamupalalla, päiväunet heti töiden jälkeen. Lähdin sovituille kahveille myöhässä, koska luottomekon vyö oli hävinnyt ja paniikkiratkaisuna päätin korvata vyön mustilla sukkahousuilla. Ajatelin, että jos meidän rakkaustarina jää tästä kiinni, niin se ei ollut rakkaustarinan arvoinen alunperinkään. Matkalla hain lähikaupan kassalta jo maksetun kissanruokapaketin, jonka olin sinne unohtanut. Kassojen vieressä oli esillä värityskirjoja ja minä pidän värityskirjoista, vaikka en oikeastaan koskaan jaksakaan niitä värittää.
Tapaan miehen, suuntaamme (minun ehdottamaani) iltakahvilaan. Minä tilaan kahvia, mies punaviiniä. Katselen ympäri kahvilaa, huomaan että pöydässä ikkunan vieressä istuu treffikumppani puolentoista kuukauden takaa. ”Oli kivaa, ehkä törmätään vielä jossain!” En oikeasti halua törmätä enää jossain. Oikeastaan en halua törmätä silloin, kun kohtaan uuden ihmisen ja tiedän toistavani samat fraasit itsestäni kuin meidän ensitapaamisellamme. Kuinka monta tapaa on kertoa omasta alasta/perheestä/mielenkiinnon kohteista? Päällä sama luottomekko, vyönä tällä kertaa sukkahousut.
Tämän illan kandidaatti suuntaa luonnollisesti yhden pöydän päähän tammikuun kahviseurasta. Hiivin seinän viertä pöytään. Se on vaikeaa puolitäydessä kahvilassa säästökissanruokapakkauksen kanssa. Istutaan alas, aloitetaan. Kerro jotain susta, minkälaista musiikkia teet. Joka kerta, kun mies liikahtaa, liikahdan ajattelematta mukana välttääkseni katsekontaktin viereiseen pöytään. Lasit tyhjenevät, lähdetään seuraavaan paikkaan. Noustaan ylös, mies ilmoittaa menevänsä vessaan. Istun takaisin alas. Mies katsoo kuin hullua. Kissanruokapaketti painaa laukussa. Kaivan kännykän taskusta, että voin kertoa ystäville mitä viimeisen tunnin aikana on tapahtunut. Suunnataan ulos niin, että viereisen pöytäseurueen katseet tuntuvat selässä.
Kotona odottaa tyytyväinen kissa, joka osaa arvostaa mukana tuomaani ruokalajitelmaa. Lähialueella ei ole yhtään uutta käyttäjää.