Onkos tässä reissussa enää mitään järkeä?
Päivän kysymys löytyy otsikosta! Kaikenlaiset kommentit ovat oikein tervetulleita, mutta tervetullutta jäsentelyä omalle mielelle on nyt hieman raivorehellisesti avautua 4 kuukauden rajapyykin kunniaksi vaikkapa. Avautumisosasto tänään käsittelee Uudessa Seelannissa w&h-visalla työskentelyn mielekkyyttä/kannattavuutta/järkevyyttä hospitalityalan hommissa. Ja sitten asiaan.
Olen jo aikaisemmin valaissut paljonko täällä (ei) tienaa ja tässä nyt muutamia viikkoja hurjia työmääriä väännettyäni alan tulla siihen tulokseen, että eihän tässä oo mittään järkeä. Vapaaehtoistyöt ovat asia erikseen, mutta yleisesti ottaen töitä tehdään, jotta saataisi palkkaa, jolla rahoittaa elämistä tällä planeetalla. Myös Uudessa Seelannissa. Täällä on kaunista, lämmintä ja yleisesti ottaen mukava olla, mutta en ehdi juuri näihin tuntemuksiin keskittyä, kun melkein kaikki aikaa menee joko töissä, työmatkoihin tai työvuoroista toipuessa. 😀 Palkka tulee tilille joka tiistai ja vuokra ahmaisee siitä leijonanosan. Ruokaan ja muihin välttämättömyyksiin on mennyt aika vähän, koska ravintolassa voi syödä ja jos siellä viettää päivänsä aamukuuden kieppeiltä ilta yhteentoista kuten toissapäivänä, ei kotiin tullessa tarvitse enää laiduntaa mitään. Joten puolensa ja puolensa!
Mielessä juolahti aikaistaa kotiinpaluuta kevääseen – jos puurtaisin täällä vielä noin kuukauden, olisi Tero Vaaran sanoessa vielä kesää jäljellä ja lämpöisiä päiviä käytettäväksi reissailuun pitkin Pohjoissaarta ja etelässäkin voisi vielä pyörähtää uudemman kerran. Huhtikuussa voisin lennähtää kotiin ja vaikka asuisin Helsingin Punavuoressa historiallisen jugendrakennuksen kattohuoneistossa, jonka erkkerin aurinko aamuisin kultaisi säteillään, ja työskentelisin Mäkkärissä, mulla jäisi silti enemmän käyttörahaa vuokran jälkeen kuin täällä. Ihan pikkuisen kärjistetysti. Tai jos asuisin neljän hengen kimppakämpässä Tampereen Hervannassa, tuolla Pirkanmaan ylväimmässä kuningaskunnassa, ja työskentelisin Mäkkärissä, jäisi käyttörahulia ainakin nelinkertaisesti nykytilanteeseen verrattuna. Tai jos kävisi vielä niin onnekkaasti, että saisin suunnilleen oman alan töitä jostakin, tilanne olisi vielä parempi.
Summa summarum: haluan ns. oikeisiin töihin. Kun on vuosia opiskellut, tehnyt palkattomia harjoitteluita ja osa-aikatöitä, säännölliset säädylliset kuukausitulot kuulostavat epätodelliselta päiväunelta. Suomessa nuorisotyöttömyys huitelee aika korkeissa lukemissa, eikä niitä mäkkärisiwankassapaikkojakaan riitä kaikille halukkaille. Jos pitäisi valita Suomessa täydellisen työttömänä olemisen ja tämän mun nykytilan välillä, valinta olisi tietenkin tämä! Tottakai töistä kertyy myös sitä kuuluisaa henkistä pääomaa.
Tästä paatoksesta huolimatta tuskin olen aikaistamassa kotiinpaluutani. Kesäkuun alkuun on enää viisi kuukautta ja jos reilun kuukauden väännän vielä täällä, voin hätätapauksessa vaikka WWOOFFata tai HelpExata ne loput pari kuukautta. Isäukko siellä lukee eikä ymmärrä mitään, niin muistutuksena vielä, että nuo oudot termit tarkoittavat muutaman tunnin päivittäistä työntekoa esimerkikfi farmeilla ja siitä ilosta saa majoituksen ja ruokaa. Systeemin viehätys perustuu tietenkin siihen, että pääsee näkemään maata, tutustumaan uusiin ihmisiin ja tekemään jotain todella erilaista kuin kotona – en minäkään ollut ennen Eteläsaaren rengasrikosta seurannut maatilaviikonloppua syöttänyt karitsoja!
Sekoitan vielä tätä omaa pakkaani toteamalla, että viihdyn kuitenkin tuolla ravintolassa ihan hyvin. Eri vuorot ovat tyystin erilaisia keskenään, saa olla tekemisissä ihmisten kanssa, työntekijöiden porukka on kansainvälinen, työkaverit mukavia, opin koko ajan paremmaksi kahvin kanssa (tänään tein ihan vahingossa latte art -sydämen, voi sitä riemua) ja muutenkin uusia taitoja. Tietenkään tiskien lappamisessa koneeseen ei voi loputtomiin kehittyä, mutta paineensietokyky kyllä kasvaa täydessä ravintolassa suihkiessa.
Loppukaneettina voisin todeta, että tämä maa on todella hyvä matkusteluun, mutta ei paras mahdollinen hospitalityhommiin, jos ajattelee vain maallista mammonaa. Tottakai tiesin sen lähtiessä, mutta vuokrataso tuli yllätyksenä ja esimerkiksi ruuan hinta. Pienemmillä paikkakunnilla on pienemmät vuokrat, mutta siellä auto on melkeinpä välttämätön. Ei koske kuitenkaan kaikkia paikkoja, esimerkiksi Queenstownissa sama tilanne kuin täällä. Jos pystyy vuokraamaan yhdessä huoneen jonkun kanssa, se auttaa jo paljon.
Tärkeintä on nyt olla jäämättä jumittamaan tänne Aucklandiin – kadun aivan varmasti, jos jätän liian monta kiivikolkkaa koluamatta ja (lähi)tulevaisuudessa niissä Oikeissa Töissä kiroan, miksi en matkustanut kun siihen oli mahdollisuus. 20 000 km päähän ei ole kovin helppo lähteä viikon hiihtolomalle.
Ajatuksia?