Aurinkoterapiaa Abel Tasmanin kansallispuistossa

Moi!

Täällä ollaan oltu kuin suurenkin ahaa-elämyksen äärellä: minähän voin nyt tarinoida marraskuisen Eteläsaaren seikkailuja, jotenkin hautasin koko ajatuksen kun en saanut aikaiseksi heti retken jälkeen. Kuten viimeksi totesin, täällä ei tarvitse. 😀 (Sivuhuomiona: tutkailin mahdollisuuksia poimia kiivejä, koska olisihan se hauskaa poimia kiivejä kiivimaassa, mutta tulin sitten järkiini juteltuani erään farmarin, sekä muutaman reissarin kanssa. Se on aika orjatyötä ja todella surkealla palkalla.) Nyt olen oppinut myös nauttimaan siitä ja kartuttamaan niin sanotusti sosiaalista pääomaa. Hirveän trendikästä nykyään kansainvälistyä ja luoda verkostoja. No, tämän nimenomaisen verannan pöydän äärellä niitä on luotu aina Chileen ja Israeliin asti.

Kuuluisa pöytä ja talon parhaimmat kahvimukit. Tuo mökkeröinen on ulkoilmakeittiö. Oon niin kiintynyt pikku Kiwianaan, että täytyy tehdä varmaan ihan oma postauksensa tästä nykyisestä kodista! Hostelli ei todellakaan tarkoita aina ankeaa ja kylymää hallia.

Nyt haluan kertoa Abel Tasmanin kansallispuistosta, koska se on tuolla ihan muutaman kivenheiton päässä ja muutenkin ihan aliarvostettu ainakin suomalaisten matkaajien keskuudessa. Tälle väitteelle on niinkin vankat perustelut kuin lukemani muutamat matkablogit, joissa yhdessäkään ei ole mainittu Abelin puistoa. Yritän omalla toiminnallani edesauttaa sen tunnettuutta, mikä onnistunee, sillä mulla on ainakin kolme lukijaa! Olen käynyt talsimassa tuolla nyt yhteensä kolme kertaa, joten listaan ne tähän.

Tässä tee-se-itse -karttademonstraatio missä tämä kultaparatiisi sijaitsee. Tuolla ylläällä ollaan!

Tänne voi mennä päiväksi tai vaikka viideksi patikoiden koko kansallispuiston läpi, tietenkin myös kajakeilla pääsee. Abel Tasman Coastal Walk on yksi yhdeksästä Great Walkista, eli toisin sanoen varsinkin kesäaikaan todella täynnä ja yöpymiset kannattaa varata hyvissä ajoin ennakkoon, ainakin jos halajaa nukkua mökissä. Meikä oli paikalla loppukeväällä marraskuussa 2015, jolloin käpästin noin 35 kilometriä Awaroasta Marahauhun. Motuekan turisti-infosta oli kätevä varata telttapaikka Anchoragen leirinnästä, sekä water taxi eli paattikuljetus Marahausta Awaroaan. Leirintä teltassa oli 9 euron luokkaa per naama, vesitaksi noin 20e.

Finnish mule, ”suomalainen muuli” eli allekirjoittanut kantoi rinkan, jossa oli nukkumisjärjestelyt ja syömiset pariksi päiväksi. Reissukaveri olisi halunnut kantaa sen, mutta koska kävelen niin kovaa, rinkka oli hyvä hidaste, jolloin kävelytahtini tasaantui sopivaksi painolastin alla.

Awaroan biitsi. Kuva ei selvästikään ole minun, koska horisontti on suorassa. 

Tässä menossa muulin riemutanssi. Oli muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta kun käytin tuota hirvittävää hattua.

Anchoragessa teltta pystyyn ja pieni iltasade, joka väistyi sopivasti aamuksi. Tehtiin Anchoragesta vielä joku muutaman kilometrin lisälenkki sivupolulle.

Awaroa-Anchorage -väli on ehdottomasti mielenkiintoisempi, kuin Anchorage-Marahau -pätkä. Jälkimmäinen on tasaisen littanaa, kun taas muut osat puistosta kumpuilevat enemmän ja matkalla näkyy paljon kauniimpia poukamia ja esimerkiksi vesiputouksia! En siis suosittele sniiduilijan vaihtoehtoa alkaa kävellä Marahausta kohti Anchoragea/Anchorageen (12,5km) ja samaa reittiä takaisin (tein tämän yhtenä sunnuntaina huvikseni). Siinä kyllä säästää vesitaksin ja majoituksen hinnan, mutta jos aika on kortilla ja on mahdollista tehdä vain päiväretki, niin sitten kannattaa ajaa tänne Takakaan ja tehdä tuo pohjoisosan kiekka. Takakaan asti ajelu kuitenkin ottaa omaan aikansa ja Takakasta Totoranuin parkkipaikalle on vielä noin tunnin ajelu, eli joka tapauksessa päiviä tarvitaan ainakin kaksi. Plus täällä on vaarallista, sitä kuvittelee tulevansa pariksi päiväksi, mutta jääkin kuukaudeksi.

Pohjoisosa on huikea! Suuri osa reitistä menee tällaisissa korkealiitoisissa maisemissa ja korkealle kiipeäminen tarkoittaa tietenkin hyvää harjoitusta takajaloille. Suunnistettiin pohjoiskiekalle parisen viikkoa sitten ja startattiin täältä Takakasta yhdeksän maissa, palattiin seitsemän kieppeillä. Totoranuista lähti nousemaan tämä Gibbs Hill, joka uhkasi olevansa 1,5 tunnin nousu, mutta kyllä sen puolessa tunnissa alkuinnostuksen vallassa homppi ylös.

Turre tähyilee uskollisissa reissusortseissaan. Tässä paljastuu mun pienet vyötärölle tarttuneet matkamuistot, mutta tämä ei ole pikinifitnessblogi niin se ei haittaa!

Pingviinejä!

Separation Pointin majakka.

Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä tämä pikku nallukka, joka ei häiriintynyt, vaikka käveltiin parin metrin päästä ohi.

Pohjoiskiekka on siis mukavan mäkinen ja vaihteleva reitiltään. Siihen voisi hyvin varata kaksikin päivää, jotta ehtisi pysähtyä kunnolla ihailemaan ja uimaan. Tai vastaavasti kesäaikaan startata jo aikaisin aamulla ja päättää lenkki iltamyöhällä, jolloin jää enemmän pelivaraa. Näin syksyllä pimeä tulee jo kuudelta.

Toivottavasti vakuutti edes vähän!