Takakirree käpy ja muita oivalluksia itsestä

Tutustuin eilen töissä paikalliseen papparaiseen, joka antoi mulle hyvin spesiaaleja tutkimusvinkkejä Ulurun eli Ayers Rockin alueelle ja jakaisin ne samantien tässä, mutta ”työvälineeni” eli muistilehtiö on toki pukuhuoneen kaapissa. Ehkä jaan vasta sitten kun olen käynyt paikan päällä! Tämänpäiväisen avautumisen pointti ei nimittäin ole reissutärpit vaan epälooginen analyysi itsestä, koska kyseinen pappa aloitti sen. Ehdimme turista puolisen tuntia ja papan mukaan olen hyvin easygoing ja sprituaalinen. Spirituaalinen! Omasta mielestäni alan muistuttaa pikemminkin sitä Mielensäpahoittaja-pappaa.

Nämä aastraliaanot ovat aika kovia nauttimaan elämästä ja osaavat olla ottamatta stressiä, näin karkeasti yleistäen ja aion yleistää karkeasti. Ei kai niiden suosikkolausahdus voi olla ”no worries” aka ”ei ressiä/hättää/huolta” aivan ilman totuuspohjaa. No, tämä asiahan ajaa mut töissä aivan hulluksi. Eilen huolehdin noin 15 asiakkaasta sillä välin kun kollegani tussutti tiskillä jotain kaneli-kardemumma-rommitoti-brandy-kurkunparannusdrinkkiä, johon piti soittaa ensin takahuoneessa kaikessa rauhassa ohjeita ravintolapäälliköltä. Totta on, että kyseinen kollega kuului sinne baaritiskin taakse, mutta hänen vastuualuellaan oli myös muita asiakkaita. Nämä muutamat muut sitten huitoivat minun huomioni, eikä heille tietenkään voi sanoa, että tsori tsori hei, te ette kuulu mun ”sektoriin”. Tussutamme kuitenkin kaikki menemään viiden tähden hotellissa. En minä yksinkertaisesti kehtaa olla siellä omalla nimelläni ja naamallani, jos vieraat joutuvat odottamaan kauankin. Alkuasukkaita tällainen ei kuitenkaan näytä häiritsevän ja tottahan on, että johtoportaan kontolla se enemmän on. Jos eivät palkkaa riittävästi työmyyriä niin on turha odottaa alimiehityksen ja -naisituksen saavan tarjottua valtavan hyvää palvelua. 

Töissä haahuilun lisäksi en nykyään enää kestä ns. bailaamista ja kaljanlipittämistä. Olen lukenut muutamankin artikkelin, miten hospitality-alalla viina virtaa ja raskas työ vaatii raskaat huvit. Paskat vaatii. On aikamoista mielen köyhyyttä, jos terveellä ihmisellä ei löydy rentoutumiseen mitään muuta keinoa kuin vetää pää täyteen. Tätä tapahtuu meidänkin työyhteisössä hyvin paljon ja hyvä puoli on se, että yhdelle kaljalle pikkuiseen asemapubiin löytyy varmasti seuraa. Huonoista puolista ei varmaan tarvitse mainita erikseen. Minusta on tullut vanha kärttyinen akka, joka tuomitsee jatkuvan rilluttelun ja samaan syssyyn myös viikottaisen tissuttelun. Tämä on todella epätrendikäs mielipide ja siksi hakkaan sen internetiin: en arvosta edes ”eteläeurooppalaista” alkoholinkäyttöä, jossa päivittäin juodaan annos viiva kolme. Silläkin tahdilla saa riskirajat paukkumaan ja ymmärtääkseni niissä rajoissa on riski-sana ihan syystä.

Kolmas oivallus on se, että kas; minähän olen sosiaalinen introvertti. Vastapainoksi kaikkeen ihmisten kanssa pulputtamiseen tarvitsen suunnilleen saman verran sitä kuuluisaa omaa aikaa. Nykyisessä asetelmassa sitä on lähes mahdoton saada ja ai saakeli ku alakaa vanne kiristämmään. Voi olla, että kun pääsen jossain vaiheessa rantautumaan sinne Ulurun nurkille, niin laitan teltan pystyyn ja asun siellä kaksi viikkoa vain tuulen ujellus, pähkinäpussi ja 80 litran Brita-pullo seuranani. Oj då.

Kiitos ja hyvää päivänjatkoa! Olen nyt saanut yksin möllöttää tunnin täällä kirjastossa, niin josko sitä taas illalla hilpaisisi erinomaiset serviisit sadalle (kyllä) jonkun kirkon yhteisölle. Tsempalot ovat alkaneet jo kuudelta aamulla!