Veemäisin ammattiryhmä löytynyt: fine dining -kokit

Kaksi työpäivää jäljellä, kaksi! Eilisen höykytyksen jälkeen tämä uutinen kuulostaa vieläkin paremmalta. Allekirjoittaneelta on nimittäin hieman palanyt käpy tuohon pääkonttorimme vieressä sijaitsevaan fine dining -ravintolaan, jonne minua on heitetty auttamaan kaikista kiireisimpinä iltoina. Niin myös eilen.

Paikan ravintolapäällikkö on mukava, asiallinen mies ja hänen kanssaan sovimme jo jouluna, että mun tehtävä on viedä vain alkupaloja, leipää ja jälkiruokia. Alku- ja pääruuat ovat luokkaa jotain hienoa puoliraakaa lihaa kahdeksan erilaisen kondimentin kera helvetin kuumalla lautasella ja koko komeuden päällä kaksi luomuvinkuheinää ristissä niin, että ne lentävät pitkin lattioita ja symmetrisesti asetellut kastiketipat leviävät pitkin lautasta, jos käsi vähänkään väpättää. Koska tämä ei vielä ole riittävän fiiniä, lautaset ovat myös epäsymmetrisen muotoisia, jotta niistä on ummikon mahdotonta saada vinkuheinänpitävä ote.

Minä siellä siis eilenkin hoidin hommani  juostuani ensin pari tuntia meidän päämajassa, mutta kyllä vähintään yhden kokin pitää päästä joka naapurikonttorivuorossa huutamaan sanatarkasti, että ”ota se vitun lautanen”. Minullehan ei kukaan huuda vittua työpaikalla, joten napakasti ilmoitin, mitkä mun työtehtävät kyseisessä toimipisteessä on. Rouva kokilla valtavasta kiirestään huolimatta oli aikaa alkaa räyhäämään, kuinka minun kannattaisi alkaa harjoitella, kerran aion olla (fine dining) tarjoilija. Hyvä, että hän tietää mun tulevaisuudensuunnitelmat. Taisi se jotain lehmää ja huoraa huudella vielä perään, niin kuin kuka tahansa aikuinen ihminen työpaikallaan. Ihan rauhassa, minä en sinne astele enää koskaan ja kuulemani mukaan paikkaan on vaikea löytää työntekijöitä, sinänsä kummallinen juttu.

Millä muilla aloilla tällainen on enemmän sääntö kuin poikkeus?