Miltä tuntuu päästää itsensä reissussa sokerikoukkuun ja rapakuntoon?
No aika paskaltahan se tuntuu. Mutta kun kyntää hetken maata turvallaan, osaa taas arvostaa tukevaa pystyseisontaa paremmin. Öhm, tai jotain.
Kaikenlainen lenkkeily-jumppailu-hikoilu on iso osa mun elämää ns. normaalissa arjessa. Suomessa oli normaalia hyötyliikkua 40-60 km pyörällä/kävellen ja lisäksi käydä 5-9 ohjatulla tunnilla kuntokeskuksessa (kahvakuulaa, spinningiä, joogaa, venyttelyä, melkein kaikki käy), lenkkeillä kävellen järviä ympäriä kaverin kanssa (terveisiä!) ja juosta. Pyyhkäisin ensimmäisen puolimaratonini syksyllä aikaan 1h 58min ja muistan, ettei se edes tehnyt kovin tiukkaa. Kymmenen kilometrin lenkki 55 minuuttiin olin ihan perussuoritus. Osasinko arvostaa sitä siellä? Enpä juurikaan, mietin aivan liikaa, että pitäisi olla enemmän lihasta siellä sun täällä ja kaksi grammaa vähemmän rasvaa mahassa.
Tulin tänne viisi kuukautta sitten ja ensimmäinen 1,5kk meni liikkumisen kannalta tosi hyvin. Oli paljon vapaa-aikaa ja testailin eri kuntosaleja, täällä saa helposti ilmaisia kokeilukertoja. Kävin muutaman kerran juoksentelemassa, mutta juoksu jäi, kun aloin pyöräillä 25 km työmatkoja muutamina kertoina viikossa. Marraskuun vietin siellä Eteläsaarella, ei todellakaan tullut tehtyä kuntopiiriä teltassa, mutta tuli kyllä vaellettua vuorilla ja välillä vähän verenmakukin suussa – piti päästä vähän isottelemaan- ja Abel Tasmanin 35 km patikkaretkellä se olin kyllä minä joka kantoi rinkan. 😀 Joulukuussa alkoi kuitenkin alamäki, sillä alkoi työhullutus – pyöräilyä tuli kuitenkin onneksi 10-15 km päivittäin ja ravintolassa tietenkin tepastellaan 8 tuntia putkeen, alas istuminen on mahdollista vain vessassa. Univelka ja uupumus ajoi mut napsimaan muffinssin tai pari päivittäin ja kaupalla oli aina tarjolla karkkia… sokeri vei koko käden kyynärpäätä myöten.
Nyt on tammikuun puoliväli. Kolme viikkoa sitten löin sokerikoukulle stopin sopimalla itseni kanssa, että olen 120 päivää sokerilakossa (aika määräytyi Facebookissa uhoamisen perusteella). Lakko koskee lisättyä sokeria, hedelmät ovat ok, enkä olen 100 % tiukka – jos maustetussa tonnikalassa on hiukan sokeria, siihen ei elämä kaadu. Olen pysynyt ruodussa 95 % ja olen siihen oikein tyytyväinen. Lakon alussa ihan vanhasta tottumuksesta haukkasin aamiaiskokin uunituoreita herkkuja kunnes tajusin että hei, ei. Päätös on ollut helppo pitää, ei tarvitse aprikoida itsensä kanssa yhtään että no kyllä mää nyt vähän voin, pitkä päivä ja tarttee hiilaria kun tassuttaa täällä koko illan… Ei tarvitse. Sokeri tekee mut vain kärttyiseksi ja väsyneeksi, jopa apaattiseksi. Pidän paljon enemmän viikunoista ja aprikooseista ja niitä saa kohtuudella syödä.
Mutta se kunto. Onhan sitä elämässä tietysti muutakin kuin olla aina täydessä iskussa, mutta kyllä minä haluan voida tempaista sen 10 kilometriä ilman minkäänlaisia välikuolemia. Tänään tein parin tunnin lenkin lämpöisessä kesäillassa suurimmaksi osaksi kävellen ja yritin tehdä mäkivetoja – hyydyin kolmanteen nousuun kuin Fiat Panda Toscanan kukkuloille. Ei helvetti. Joo, mulla ei ole musiikkia täällä kun ilmais-Spotify ei toimi offline-tilassa (vai toimiiko jotenkin?), joten hiljaisuudessa on tylsä juosta, ja kengät on vanhat lätykät, hirveän kuumakin oli ja jano, mutta silti… Nämä miinukset selittää ehkä 10%, mutta loppu on kyllä omaa heikkoutta. Ei minkäänlaista ”bouncea” koivissa. Sisuunnuin siellä puistossa ihan silmittömästi, taisi pari perkelettäkin päästä. 😀
Missiona on nyt siis käydä tekemässä mäki/porrashauskuutusta pari kertaa viikossa päivittäisen pyöräilyn lisäksi. Vieressä on lasten leikkipaikka, siellä ähersin punnerruksia ja dippejä intialaisten perheenäitien tuijottaessa. Muutaman kilometrin päässä on Jetts Fitness -kuntosali, menen untsimaan paljollako lähtisi kuukausijäsenyys, sillä sitä enemmän tulisi jumpattua mitä tyyriimpää se olisi!
Summa summarum: hyvä oli herätä näihin faktoihin ”jo” nyt, enkä sentään ole aivan pellossa elänyt. Vähän ärsyttää silti. : )