Throwback Stories 1: Buenos Aires – rakkautta ensi recoletailulla
Vuonna 2011 vietin matkailun restonomi -opiskelujeni vaihtovuoden Buenos Airesissa, Argentiinassa. Paha sanoa kumpi reissu muovasi mua enemmän, tämä vai vuosi Jenkeissä kun olin kuustoistakesäinen, mutta lämpimimmät muistot löytyvät ehdottomasti mate-teen maasta, joten nyt tarinoita! Vuoden alku oli minun standardeillani aika jännittävä.
Siellä Jenkkilässä 2006 vietin paljon aikaa espanjaa äidinkielenään puhuvien kanssa ja opettelin paikallisessa high schoolissa espanjan alkeita. Päätin, että tämä kieli otetaan haltuun. Jyväskylän ammattikorkeassa oli tarjolla kursseja ja ehdin käydä niistä kolme ennen reissuuni lähtöä. Espanjan tasoni oli luokkaa ”eilen minä syön kakkua”, mutta kuuntelin pari kuukautta putkeen Youtubesta espanjankielisiä lurituksia ja lauloin mukana, vaikka en puoliakaan ymmärtänyt. Leikin Google kääntäjällä, kirjoittelin alkuasukkaille Couchsurfingin kautta, etsin argentiinalaisia randomeja Facebookista. Frankfurtin kentällä konetta vaihtaessa olin myöhässä ja sain matkustaa Rio de Janeiroon asti bisnesluokassa. Mua palveli brasialainen poika, jolle äkelsin espanjaksi, että tästä lähtien haluan puhua tämän vuoden pelkkää espanjaa osasin eli en. Aika hyvin se päätös pysyi!
Olin kirjoitellut kolumbialaisen CS-Diegon kanssa, joka asui Recoletan asuinalueella ja se lupasi ystävällisesti majoittaa minut kämppiksensä Luisin kanssa siihen saakka, että etsisin Bairesista oman kotikolon. Mun oli määrä tavata Diego illalla, mutta konesählinkien takia olin kaupungissa jo tunteja aiemmin. Seikkailin Recoletaan rinkkani kanssa Manuel Tienda Leon -lentokenttäbussin hintaan kuuluvan taksin kyydissä ja kuski pudotti mut rinkkoineni siihen Diegon talon alaovelle. Helmikuinen -25 astetta oli vaihtunut erittäin kirkkaaseen auringonpaisteesee ja polttavaan helteeseen. Parkkeerasin itseni viereiseen kahvilaan, sönkötin itselleni cafe con lechen ja kaksi juustoempanadapiirasta ja mulla oli tasan vartti aikaa tietokoneen akussa laittaa Diegolle sähköposti, että nouki mut tästä kahvilasta sitten kun kerkeet. Ei ollut mitään adapteria tai sellaista puhelinta, joka olisi kuulunut, joten mailin lähetettyäni ajattelin, että odottelen täällä iltaan ja ellei tyyppiä näy, on aika tehdä plan B.
Kahvilan omistaja oli tyypillinen keski-ikäinen argentiinalainen mies, joka tuli kyselemään mun elämästä, ihailemaan vaaleaa tukkaa ja taputtamaan käpäliään yhteen innostuksesta, kun sain sanakirjani avustuksella vähän selostettua de dónde soy. Sanoin istuvani ikkunan ääressä iltaan asti ja setä oli sitä mieltä, että kyllä Diego sieltä viiden jälkeen tupsahtaa. Ihmettelin ikkunasta fiinejä kaupunkilaismummuja puudeleineen, kauniita rakennuksia, kiiltäviä autoja, stailattuja naisia, voimakkaasti elehtiviä ihmisiä ja koiranulkoiluttajia, joilla oli kuusi, jopa kahdeksankin turrea hihnassaan. Olin tietämättäni rantautunut kaupungin tyylikkäimpään ja vauraimpaan barrioon eli asuinalueelle.
Muistan, että hymyilin kaikelle ja samalla en erityisemmin millekään. En tajunnut puoliakaan, mitä ympärilläni puhuttiin; hyvä jos viidenneksen. Olin yli vuorokauden matkustuksesta lähmäinen, väsynyt ja pökerryksissä, mutta samalla halvaannuttavan onnellinen: mää olisin täällä vuoden, näistä tulisi mun katuja ja tästä kaupungista mun koti. Suomen koti olisi noin 15 000 kilometrin päässä – ei sillä, että siinä mitään vikaa olisi, mutta kyllä Nuuskamuikkunenkin joistain syistä niille seikkailuilleen tahtoi.
Puoli kuudelta tuli Diego! Pikkuinen, siististi pukeutunut ja pohjoismaalaisen ujo kolumbiaano, joka muitta mutkitta tervehti poskipusuin, kantoi mun rinkan kämpille ja illemmalla Luisin tultua töistä ja ruoka-ajan koittaessa kymmeneltä, mentiin syömään tapashenkinen picada ja juomaan pari kielitaitoa edistävää olutta. Mummujen määrä kaduilla vain lisääntyi mitä myöhemmäksi yö kääntyi ja jokaisella korttelinpätkällä oli terassia, kuppilaa ja kioskia täynnä kukkia, yksittäispakattuja suklaakonvehteja ja Sonrisas-keksipaketteja. Ja näin Pokemon-aikakaudella voisi vielä muistella, kuinka kukaan ei tuijottanut ruutua ja mullakin oli matkassa vain 8 vuotta palvellut tekstiviesti- ja herätyskello-ominaisuuksilla varusteltu nokialainen. Ei Google mapsia, vaikka olisi kyllä välillä ollut tarpeen. :)