Asuin kotona vanhempieni hoivassa ja huolenpidossa 18-vuotiaaksi asti. Muutin opiskelemaan tuttuun ja sopivan kokoiseen Vaasaan. Uusilta ystäviltä oli vaikea välttyä tiiviin fuksivuoden aikana ja kotiinkin pääsi junalla tunnissa. Minulla oli myös turvallinen parisuhde, toinen oli tavallaan läsnä joka hetkessä vaikkei samassa kaupungissa asunutkaan. Viikonloppuja ja lomia en ollut ikinä yksin.

Viime keväänä opiskelut Vaasassa tulivat päätökseen. Parisuhde päättyi. Kesä meni nopeasti elämää ihmetellessä ja kootessa. Sain asua kotikaupungissa, sain hengähtää lintukodossa. Viime syksyni Skotlannissa oli osaltaan opiskelujeni ensimmäisen vuoden toisinto. Taas tutustuttiin ihmisiin ja hypättiin siellä täällä. Kaikki olivat samassa tilanteessa ja halusivat tutustua toisiinsa.

Tuli tammikuu ja muutin Helsinkiin. Muuttoauton kyydissä istuskellessa väkisinkin pyöri mielessä, että joudunko mä siellä olemaan ihan yksin. Helsingissä ei ole perhettä eikä lapsuudenystäviä. Ei orientaatioviikkoa, ei fuksiaisia eikä maisteriopiskelijalle edes läsnäoloa vaativia luentoja. Ei perehdytystä uuteen kotiin. Kaikilla on siellä jo omat kaverit.

Ei ois kantsinu murehtia. Täällä viettämäni vajaat neljä viikkoa ovat olleet täynnä ihmisiä, suunnitelmia ja menemisiä. Uusia kasvoja, meidän työpaikallamme on kivoja tyyppejä. Läheisiä rakkaita, harva se viikonloppu tuntuu muualla asuvilla olevan menoja pääkaupunkiseudulle. Mielenkiintoisinta on ollut tavata sellaisia vanhoja tuttuja, joita en ole vähään aikaan – jopa vuosiin – nähnyt. Muuttoliike Helsinkiin on tuonut mukanaan myös minun menneisyyteni haamuja, kivoja haamuja.

Toisaalta olen joutunut ja saanut olla myös yksin. Asun yksin. Olen ennenkin asunut, mutta tämä koti lienee hieman pysyvämpi. Muita ei tässä asunnossa asu, ei edes joka toinen viikonloppu. Kotikulmille ei matkusta enää vitosella. Sydänystäväni ovat jossain muualla. Tavoitettavissa, mutta eivät enää vastakkaisen kerrostalon ikkunassa tai muutaman sadan metrin päässä pikkumetsän toisella puolella.

Välillä yksinolo tuntuu yksinäisyydeltä. Siltä se tuntuu, kun on tosi paha olla ja kello on jo niin paljon, että kaikki ovat varmasti nukkumassa tai heitä ei halua huolestuttaa. Se tuntuu yksinäisyydeltä, kun liikaa miettii ja huomaa olevansa kovin vastuussa omasta elämästään. Se tuntuu siltä, kun on muuttanut uuteen kotiin eikä vielä omista radiota. Välillä, ja onneksi suurimmaksi osaksi, yksinolo tuntuu kuitenkin voimakkaalta itsenäisyydeltä. Siltä se tuntuu, kun on yksin koonnut pöydän, on vaellellut toista tuntia valokuvanäyttelyssä ja on sekä linja-autoa että raitiovaunua käyttämällä löytänyt perille paikkaan x Töölössä, jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt. Se tuntuu siltä, kun on yksin ryhdistäytynyt ja nostanut itsensä pystyyn. Se tuntuu siltä, kun saan nyt itse päättää miten asiani hoidan ja mitä hullua seuraavaksi voisin tehdä. Jännittävä mahdollisuus.

Näihin aatoksiin. Hienosti torppaan koko tekstin sanoman ilmoittamalla, että huomenna meen käymään kotona. Ja Vaasassa. Oma seura paras seura, mutta aikansa kutakin. Välillä täytyy itsenäisimmänkin pöydänkokoajan päästä täyttämään rakkausvarastot.

Jutun kuvat on ottanut ranskalainen ystäväni Sophie Greystonesilta, Irlannista marraskuussa 2015. Hyvä reissu.