Tunteiden vuoristorataa eli montaña rusa

Montaña rusa, eli vuoristorata, tai venäläinen mäki. Venäjäksi vuoristorata on muuten amerikkalainen mäki. En tiedä missä tai kenellä vauhti on kovempaa, mutta oma kokemus tästä hetkestä on juuri vuoristoratamainen. 

Olin, ja olen edelleen innoissani opiskelun aloittamisesta yliopistossa. Minulle tämä on uutta sillä lukion jälkeen elämä vei mukanaan, noh työelämään. Opiskelu Espanjassa espanjaksi lisää myös haastetta. Kaipaan jotain tällaista mistä pitää päästä läpi, jotain konkreettista missä onnistua. Koska myönnettäköön että vanhempana voit keittää niin monta maistuvaa soppaa ja vaihtaa tuhat haisevaa vaippaa, päivän päätteksi ei ole sellaista voittajafiilistä. Paitsi toki kun kaikki on sängyssä nukkumassa ja kotona on vihdoin hiljaista. Jes! Sitten ei enää jaksakaan tehdä yhtään mitään muuta. 

Väsymys. Ajanpuute. Se onnistumisen puute. Ei opiskelu helppoa ole, ja tuntuu että vaikka kuinka monta tuntia sille uhraisi päivästä, se ei ole tarpeeksi. Lisää aikaa, sitä toivon juuri nyt. Ja voimia. Vaikka yöt nukutaan hyvin, on sitä aina iltapäivästä eteenpäin sellainen olo että nyt on jo antanut kaikkensa. Ja pitäisi vielä kokkailla ja leikkiä lasten kanssa ja, ja, ja…

Motivaatio, en tunne sen puuttuvan. Haluan opiskella, nyt kun olen päättänyt ja tähän lähtenyt en halua antaa periksi (plus että se olisi kallista). Joka päivä menen kirjastoon ja opiskelen, luen, harjoittelen, teen tehtäviä. Sitten aina välillä tulee sellainen olo että tästä ei tule mitään. Mihin olen ruvennut? Tänään avasin ensimmäisen kerran matematiikan oppikirjan. Sellainen mörkö, jota en ole vielä ottanut työn alle. Koulussa matematiikka oli yksi lempiaineistani. Taidot ovat ruosteessa, sen huomasin tänään. Kiva pistää niitä ajantasalle, espanjaksi. Jossain vaiheessa epätoivo hiipi taas viereen. Onneksi mies tsemppaa aina.

Huomenna taas kirjat kainaloon ja kirjastoon! Vielä en luovuta, en ennen kuin tulee se onnistumisen fiilis.