Riittääkö jos vain on?

Tiedättekö, kun on niin kovin erilaisia ihmisiä, elämäntapoja ja elämiä? On niitä, joiden elämä ulospäin näyttää varsin tyydyttävältä ja ihmiset itsekin vaikuttavat tyytyväisiltä. Niitä, joista on kamalan vaikea uskoa, että pinnan alla todellisuus olisi jotain muuta. On mahdollisesti yhdeksästä viiteen työ, toimeen tullaan mukavasti, sosiaalinen kanssakäyminen ei rajoitu itsekseen puhumiseen, viikonloput ulkoillaan ja välillä kippistellään.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka kulkevat katse painuksissa, jotka sinnittelevät elämäänsä eteenpäin, kuitenkaan minkään elämässä välttämättä etenemättä, jumiutuneena menneen ja tulevan ihmeelliseen välitilaan. Kysyttäessä nämä ihmiset todennäköisesti itsekin sanovat olevansa rikkinäisiä, elämässään liikaa pettymyksiä kohdanneita.

Jos taas ensimmäisiltä kysytään, he todennäköisesti vastaavat keskimääräisesti kokevansa perusonnellisuutta elämässään. Tästä porukasta valtaosa varmaan puhuukin ihan totta. Minkä takia sitten jotkut näistä perusonnellisista kuitenkin esimerkiksi hamuavat aina vain lisää? Pyritään saavuttamaan arvostetumpi asema työssä, uusi hienompi koti, auto, vartalo.

En sano, etteikö tavoitteellisuus voisi lisätä onnellisuuden kokemusta elämässä. Kuitenkaan tavoitteellisuuden ja elämässä eteenpäin kurottelevien pyrkimysten ollessa keskiössä, ei itseasiassa välttämättä ehdi elää juuri ollenkaan. Toki hetken ehkä silloin, kun tavoite on saavutettu. On päästy pitkän säästämisen tai työputken jälkeen ansaitulle lomalle.

Mutta entä elämä siinä välissä? Mikä ajaa perusonnellisen ihmisen nykyhetkestä, siis todellisuudesta, pois tulevaisuuden kuvitelmiin? Vastaus ei mielestäni voi olla kuin jonkin asteen tyytymättömyys jo olevaan, siis niihin asioihin, jotka ovat joskus olleet vasta tavoitteita.

Tavoitteissa, siis oman mielen tuottamissa kuvitelmissa, lienee viehätys. Ajattelisin, että mikäli nykyhetkestään ei löydä mitään konkreettista epäkohtaa ja kuitenkin kuvitelmissaan näkee itsensä onnellisena ”sitten joskus”, eikä nyt, voi olla hyvä pysähtyä ja katsoa mitä jää jäljelle. Jäljelle saattaa jäädä tyhjyyden sekä turhuuden tunnetta.

Uskon, että totuus tekee vapaaksi. Totuus on kivijalka, joka ei ole riippuvainen kulloisestakin elämäntilanteesta, asemasta työssä, rahasta tai vartalosta.

Todellisuuden kohdatessaan, ihmistä tulisi odottaa vastassa armo ja hyväksyntä. Muutoin todellisuus voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta kohdata.

Ajattelen, että totuus on joka hetki, johon sisältyy oleminen, kokemus itsestä ja ympäröivä ulkomaailma sekä muut ihmiset. Luottamus tai epäluottamus elämän pysyvyyteen ja jatkuvuuteen. Ihminen tarvitsee varmuutta elämästä ja janoaa sitä kaikin keinoin, samalla kenties pimittämällä itseltään totuuden jokaista kohtaavasta epätrendikkäästä kuolemasta.

Kuolemaa ei ole kukaan kohdannut, ei ole kukaan tullut takaisin kertomaan mitä se on. Sitä ei pysty kukaan kontrolloimaan, ei rahalla tai koulutuksella. Jokaisen se kuitenkin kohtaa, rikkaan ja köyhän. Jäytää alitajunnassa ja ajaa puristamaan kiinni kovemmin asioista, jotka ovat hallittavissa. Kaiken perimmäisen ihmiselämän epävarmuuden keskellä, ovat lopulta kuitenkin kaikki samalla viivalla.

Kansantautiimme masennukseen kuuluu käsitykseni mukaan kokemusta turhuudesta, tyhjyydestä ja ajatuksia kuolemasta. Ympäriltä on karsiutuneet turhaksi koetut asiat, kuten elämän näennäinen hienous ja menestys. Masentunut ihminen ei suuntaudu ulospäin pois itsestään, vaan on usein hyvin kiinni omissa tunteissa ja ajatuksissaan. Siis lähellä elämän perimmäisiä kysymyksiä. Puhutaanko masennuksesta sairautena siinä vaiheessa, kun ihminen on elämänsä näennäisen turvan (esim. trauma) järkkyessään jäänytkin vaille yhteyttä, armoa ja hyväksyntää?

Tutkimusten mukaan voidaan todeta, että psyykkinen sairaus voidaan nähdä muutoksina aivoissa ja sairastumiseen vaikuttaa myös perinnölliset tekijät. Luulen, että ihmisiä on tässä asiassa myös kahtalaisia; puhtaasti tieteen nimeen vannovia, jotka suurimmaksi osaksi sulkevat pois inhimilliset kokemukset masennuksen laukaisijoina. Sitten on heitä, jotka eivät välttämättä sulje masennusta oikeana lääketieteellisenä sairautena pois, mutta näkevät tunne-elämän kokemuksilla, varsinkin varhaisilla, vaikutusta sairauden syntyyn. Mitä tulee perinnöllisiin tekijöihin, on silloin esimerkiksi suvussa jo aiemmissa sukupolvissa tai sisaruksilla todettu masennusta, joka on sikäli mielenkiintoista, että he ovat tietysti myös eläneet samoilla opituilla totuuksilla. Kasvatusmetodit ovat voineet olla ankarat jo isoiso-vanhempien vanhemmilla, joka on kuljettanut tietynlaiset mallit mukanaan seuraaville sukupolville jo vuosikausien ajat. Mutta toisiaan pois sulkematta ja ratkaisukeskeisesti ajateltuna vääjäämättä tulee mieleen; kumpi oli ensin, kokemukset, jotka vaikuttavat aivoihimme, vai toisinpäin. Mikäli sairaus on syntyperäinen, kyetäänkö sairastumista rajaamaan sen syntypisteeseen ja sairastuneen sitä edeltäneisiin kokemuksiin.

Sen tiedän (myös oman kokemukseni pohjalta), että kokemukset sekä kasvuympäristö vaikuttavat ihmisen kehitykseen ja kasvuun. Mielestäni tarkastelemalla elämän kysymyksiä tältä pohjalta, avautuu samalla uusia ovia ulos ainaisen tavoitteellisuuden kierteestä ja ehkä jopa tuosta kansantaudista sairautena. On mahdollista, joskin aikaa vievää, muuttaa käsityksiään itsestään ja itseään koskevista kuvitelmista. Pysähtyä todellisen äärelle, hetkeksi karsia kaikki ja alkaa keräämään uusia kokemuksia.

En missään nimessä ajattele, etteikö elämän kuuluisi olla myös hauskaa, kepeää ja tavoitteellista. Kuitenkin kaiken sen keskellä tuntuu olevan paljon myös tyytymättömyyttä ja tunnetta siitä, että aika kuluu hukkaan. Ettei riitä, jos vain on, eikä täytä yleisen mallin mukaisia odotuksia siitä, kuinka elämää pitäisi suorittaa.

Toiselle ihmiselle kantavan voiman kohde elämässä on Jumala, toiselle rakkaus, toinen ei löydä valoa, kuin vasta aivan pohjalla. Ei ole valoa ilman pimeyttä, eikä lähimmäistä voi itse rakastaa, ennen kuin rakastaa itseään. Ateistikin uskoo siihen, ettei usko.

Uskon, että rakkaus on suurin ja Jumala on rakkaus ja rakkaus on Jumala.