Bad vibes also

Moikkelis!

Tiedättekö, mua ärsyttää suunnattomasti jos joku ei vastaa viesteihin. Tarkoitan tilannetta, jossa vastausta tai kuittausta ei tule ollenkaan. Kaverit ja läheiset, he vastaavat jossain vaiheessa tai palaavat asiaan ja se on eri juttu. Tunnen heidät ja luotan heihin. Mutta esimerkiksi viestiryhmissä (kuten tässä tapauksessa), joissa on puolituttuja ja pitäisi sopia jotakin, eikä kuittauksia toistuvista yrityksistä huolimatta tule, koen sen ärsyttävänä. Tämä ärsyyntymiseni sai miettimään, minkä takia koen sen niin riipivän kiukustuttavana. Jopa vihastuttavana. Ja eihän se kivalta tunnu; ärsyyntyminen, kiukustuminen, vihastuminen, vihaaminen . Kaikki tunteita samassa sarjassa, eri leveleillä vain.

Muistan, kun yksi puolituttu kertoi joskus kepeästi, ettei ole koskaan vihainen. Minkä takia tyyneys ja tilanteessa kuin tilanteessa hymyily on jonkin sortin hyve? Vai onko se vain minun silmissäni ”hyve”, koska itse salaa haluaisin pystyä aina olemaan yhtä tyyni?

Tempperamenttiin katsomatta maailmassa tapahtuu koko ajan ja niin paljon pahoja asioita, joiden perusteella voisi päätellä ettei yksikään ihminen voi olla moisista hirmuteoista vihaa kokematta.

Viha on tunne, siinä missä ilon ja rakkauden kokeminenkin. Viha ei myöskään ole rakkauden vastakohta. Ihmiselle ei ole luotu tunteiden laajaa kirjoa turhaan. Yksinkertaistettuna voisi ajatella vihan tehtävän olevan itsensä suojelussa ja puolustautumisessa.

Ajattelen, että viha tunteena on täysin toiminnasta erillinen asia. Silti viha kuitenkin ajaa ihmisiä pahoihin tekoihin. Se viha on juuri sitä alaspainettua ja tiedostamatonta vihaa, joka piilevällä voimakkuudellaan ohjaa ihmisen toimintaa tunteesta käsin.

Vihastuminen ei myöskään sulje pois tilanteen katsomista mahdollisen toisen osapuolen silmin, päinvastoin. On kuultava ja nähtävä itsensä, ennen kuin pystyy vastavuoroisesti samaan toista kohtaan. Muuten elät toisen kautta itsesi sivuuttaen, ja se jos joku saattaakin alkaa ärsyttää.

Mikä mua tässä kertomassani esimerkissä viesteihin vastaamattomuudesta todellisuudessa otti päähän, oli se rakkauden vastakohta, siis välinpitämättömyys. Se, ettei nähdä tai kuulla. Sitä ei voi kuitenkaan todeta faktaksi, että näin niinkuin ihan oikeasti olisi, eikä kannatakaan. Voi vaikka kysyä miten asia on, jos haluaa. Sen ei silti tarvitse poissulkea omaa kokemusta. Siinä sivussa kyllä saattaa käydä niinkin mukavasti, että asia tulee käsitellyksi ja aidolle ilolle vapautuukin tilaa. Ja onhan se nyt kivempi olla iloinen kuin *seeseen ammuttu karhu.

Siispä kaikki hyveelliset ilopillerit kuten minä: ole itsellesi rehellinen, nosta vihasi pöydälle, anna sille aikaa ja tilaa, mieti haluatko muuttaa jotain. Toimi tai päästä irti, kun aika on. Elämä ei ole good vibes only, vaan bad vibes also.

Ps. Oon yrittänyt pitää postaukset nyt vähän ytimekkäämpinä, ettei tulisi mitään mega-sepostuksia. Tästä aiheesta oisin voinut kirjoittaa tuntikausia vielä, mutta ehkä tähän voi palata taas myöhemmin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *