Maalais-kalliolainen kauko-Espoossa

Muutin ihan tahallani pääkaupunkiseudun kaukorajalle kaksi vuotta sitten. Vaikkakin ensin vahingossa, mutta sitten lopulta kyllä ihan tahallaan. Asuin seitsemän vuotta Helsingin Hakaniemessä ja Kalliossa, mutta yht’äkkiä tuntuikin ihan hyvältä, että vieressä on metsä. Ja ennen kaikkea meri.

 

Olen kotoisin pienestä, alle kymmenen tuhannen asukkaan kaupungista. Eli maalta. Tosin en tiennyt olevani maalta, ennen kuin muutin Helsinkiin. Luulin, että ’maalainen’ tarkoittaa niitä, jotka asuvat maatilalla luoden lantaa ja lypsien lehmiä. Meillä oli maatila, mutta sen eläimet olivat lähteneet ehtoisammille laitumille jo 70-luvulla. Jäljellä oli peltoja, metsitettyjä peltoja, lääniä läänin perään ja liuta punaisia piharakennuksia. Lähimmät naapurit olivat puolen kilometrin päässä. Kävin neljänkymmenen oppilaan kyläkoulua, jonne mentiin joskus koulubussilla, sillä seutuvilla liikkui susia. Silti vasta Helsinkiin muutaminen teki minusta maalaisen.

Olin pitkään sitä mieltä, etten voisi ikinä muuttaa Helsingin kantakaupungista pois. Kalliossa on enemmän baareja kuin kukaan jaksaa laskea, Elvi Avikaisen leipomo, josta sai kananmunia kappalehintaan, järjetön ja upea Taikalamppu-kahvila, jossa ei ole korttimaksupäätteitä tai leivostiskejä, kohteliaimmat nistit ja sateenkaarilippakioski. Ja paljon muuta. Nyt siellä vieläpä on paljon trendikkäitä, pieniä kahvisopukoita, ravintoloita ja smoothie-baareja. Paljon yksiöitä, opiskelijoita, taiteilijoita.

 

 

Tajusin vasta pois päästyäni, että olin uuvuksissa. Olin ehkä uuvuksissa siihen, että kun tein töitä kotoa käsin, kodista tuli työpaikka ja työn alle katosi kaikki kotius. Mutta olin uuvuksissa myös siihen, että kaikkialla oli järjetön määrä ihmisiä. Missään ei ollut avaraa, koskematonta tai yksin. Ei hiljaista. Eivät ne ihmiset oikeastaan koskaan minua häirinneet, enhän minä tuntenut niistä paljoa ketään, eivätkä ne välittäneet. En tunne paljoa ketään vielä täällä Kauko-Espoossakaan, mutta jokin on ratkaisevasti erilaista.

 

Toki olisin voinut tehdä Kalliossakin asuessani lumienkeleitä. Kalliossa neljäkymmentä ohikulkijaa olisi nähnyt, jos olisi katsonut. Harva olisi välittänyt. Täällä, meren jäällä, tuo reilun sadan metrin päässä kävelevä pariskunta ehkä hieman ihmettelee, mitä tuolla kaukana könytään.

Lumienkelit olisivat Kalliossakin yhtä hienoja, mutta niissä on ero. Iso ero. Kävelen tässä koskemattomalla lumella, mutta ihan askelletun polun vieressä. Täällä ei ole susia, ja alle puolessa tunnissa pääsee Helsinkiin. Näin on hyvä.

Mukavaa viikkoa kaikille,

Anni