Osavuosikatsaus
Olin juuri saanut tämän ”Puolivuotiskatsaukseksi” otsikoidun tekstin ja muun materiaalin valmiiksi, kun huomasin, että aikaa on mennyt vasta viisi kuukautta. Pentele. No, ei anneta sen häiritä. Katsaus mikä katsaus.
Siitä on nyt vähän päälle kuusi viisi kuukautta, kun aloitin On ramp -kurssin (eli cross trainingin alkeet). On siis aika tehdä puolivuotis- viisikuukautiskatsaus: tutkia, mitä puolessa vuodessa on tapahtunut ja mitä saatu aikaan. Olen seonnut Easel-palvelusta, jolla voi tehdä infograafeja, joten ilmaisenpa tämänkin infograafina, olkaa hyvä!
Huomionarvoista graafissa:
- En nyt viitsisi leuhkia, mutta KYLLÄ – saan yhden leuanvedon! Ihan itse, ilman kuminauhoja, alhaalta asti kokonaisen! (Alkuperäisenä – tuon infograafin tekemisen aikaisena – ajatuksena oli jättää tämmönen tuloksilla leijuminen pois koko blogista, mutta tämä uutinen on vain ihan liian herkullinen moiseen salailuun. LEUKA)
- Elämää aiemmin aidosti haitannut migreeni on lähes poissa. Pahimmillaan viikottaisista migreeneistä on jäljellä nyt korkeintaan neljännes, eikä ihan sitäkään. Jo pelkästään tämä on erittäin hyvä syy pitää nykyistä elämäntapaa yllä: ne, jotka migreenistä kärsivät, tietävät kyllä.
- Ajattelin, että painoni ensin vähän laskisi ja sitten alkaisi nousta, kun lihaksia ja voimaa karttuu. Kumpaakaan ei tapahtunut. Paino on kyllä seilaillut +/- 2-3 kg -akselilla, muttei tunnu asettuvan mihinkään suuntaan. En ole myöskään havainnut sen seuraavan esim. treenien voimapitoisuutta.
- Yllättävää kyllä, bloggaus vie aikaa. Sen lisäksi, että kirjoittaa, pitäisi nimittäin myös treenata. Tajusin vasta noustuani tähän treeniblogikanoottiin, että touhu vie 10-15 tuntia jokaisesta viikosta.
Entäpä ei-numeeriset tulokset? Kerron teille rehellisesti. Ja myönnän samalla, että aloitin urheiluhommat aika kovin odotuksin, alitajuisesti.
En ole jatkuvissa endorfiinipöllyissä, enkä koe itseäni tuhatkertaisen energiseksi tai elinvoimaa tursuavaksi. Nukun hitusen entistä paremmin, mutten elämää mullistavan hienosti. Niska- ja hartiaongelmat ovat helpottuneet, mutteivät kadonneet. En ole saanut bikifitness-kroppaa, enkä edes kuvastomallin hanuria (joita en tosin missään vaiheessa ole tavoitellutkaan). En ole alkanut intuitiivisesti noudattaa täydellistä ruokavaliota. Keskittymiskykyni ei ole ottanut megaharppausta zeniin. Vaikka treenien ajaksi maalliset murheet aina unohtuvatkin, en ole tullut immuuniksi stressille.
Sen sijaan olen viettänyt aikaa todella hauskojen asioiden ja ihmisten parissa paljon enemmän kuin aikaisemmin. Olen kokenut voimakkaita onnistumisen tunteita ja haastanut itseäni. Olen saanut uudenlaisen yhteyden kroppaani – se on alkanut ilmoittaa minulle selkeämmin, mitä milloinkin kaipaa. Jaksan nousta portaat kevyemmin. Tunnen itseni aikaansaavaksi ja nautin siitä, että tiedän edistäväni ruumiini hyvinvointia. Olen oppinut hiljalleen vaatimaan kropaltani sopivasti, ja huomannut, että sama balanssi löytää hetkittäin tiensä myös muille elämän osa-alueille. Nyt, kun pystyn esimerkiksi vetämään leuan (KUULITTEKO JO ETTÄ VEDÄN YHDEN LEUAN), ymmärrän, että voin itse tehdä kaikesta muustakin elämässäni yhtä palkitsevaa asettamalla sopivia tavoitteita, juhlimalla niiden saavuttamista, kuuntelemalla itseäni sekä olemalla armollinen ja ahkera. Ja miksipä en niin tekisi.
Ai että onko siis kaiken ajan ja vaivan arvoista?
Helposti.
Energiaa ja harmoniaa,
Anni
