Kesä oli liikunnan kannalta vähän epämääräistä aikaa. Pääsin treenirutiiniin (noh, jos minun poukkoilevasta arjestani nyt voi rutiineja löytää, mutta säännöllisen treenaamisen pariin kuitenkin) vasta viikko sitten. Eilen puhuttiin tästä treenikaverin kanssa ohimennen, ja hän totesi, että onpa kivaa tulla taas salille, että endorfiinitkin palaa kesälomalta. Jaa-a, vai endorfiinit. Endorfiinien kohdalle loppui minun kykyni ottaa osaa keskusteluun. Tutkailin omaa kroppaani ja löysin maitohappoja, kipeytyviä ja lämpimiä lihaksia, vähän tärinää ja aikaansaapuuden onnea, mutta en endorfiinejä.

Hikinen ja iloinen sefie! Kävin merenrannassa pötköttämään. Oli juuri ja juuri niin lämmin, että niin saattoi vielä tehdä. Kuka kaipaa endorfiinejä jos laineet liplattaa?

Kyllä, liikunnan jälkeen on yleensä jollain tavalla hyvä olo, ehkäpä seuraavista syistä:
– kärsimys on siltä kertaa ohi
– en käyttänyt tätä aikaa sipsien syömiseen
– sain nostettua puoli kiloa enemmän kuin viime viikolla
– pururataa ympäröivä metsä oli tosi nätti ja oli hyvää musaa
– tiedän tekeväni kropalleni palveluksen ja ehkä elän pidempään tämän huhkimisen ansiosta
– voin repostella liikunnallisuudellani kavereille, äidille, lähikaupan kassalle ja sille ujolle, pienikokoiselle toimistonaapurille, joka aina osuu rappukäytävään samaan aikaan

Mutta että mystinen kaikkivoipuuden ja hyvänolon tunne, endorfiinihumala? Ei. Hyvin harvinainen ilmiö minun kropassani.

Minulla on sellainen kuva, että oikeastaan kaikki muut saavat päivittäisestä liikunnasta päihdyttäviä kiksejä. Muilla on ”aivan mieletön olo”, ”niiiiin ihanat treenit” ja ”huikea fiilis”. Mulla on ihan kivaa, hauskoja rasteja ja kiva porukka salilla tänään, mutta ei yleensä mitään mainittavia sisältäpäin kumpuavaa onnellisuuden, energisyyden ja rakkauden tunteita. Endorfiineista on puhuttu niin paljon, etten ole malttanut odottaa, että niitä alkaisi tulvahdella kroppani läpi lämpiminä aaltoina. Olen saattanut myös ajatella, että mun ympärillä alkaa sykkiä sähkönsininenä hohtava sähkövarausten säpinä. Ja treeni on tietysti yhtä liihottamista, jossa tuskin tulee hiki.

No. Treenaaminen on alkanut kulkea vähemmän tuskaisesti, mutta voimakenttää ei oo näkynyt tai kuulunut. Eikä endorfiinejä (sikäli, kun luulen tietäväni, miltä ne tuntuvat. Eikö niin, että sen tietää kun se tulee? Vähän niin kuin rakastuminen?). Olen tainnut onnistua riipaisemaan endorfiinikännit kaksi kertaa; kerran pitkällä juoksulenkillä ja toisen kerran erityisen onnistuneen päivän päätteeksi olleiden erityisen onnistuneiden treenien tuloksena. Aika usein treenit ovat kidutusta eikä lähteminen tai oleminen huvita pätkääkään. Ja arvatkaa mitä? Se on ihan ok. Ja silti minä menen. En endorfiinien takia, vaan siksi, että tykkään tunneista, siellä käyvästä porukasta ja saan kiksejä siitä, että kehityn.

Jos etsii liikunnalta pakahduttavaa onnen ja voiman tunnetta, voi pettyä. Endorfiinit humahtavat toisille helposti, toisille harvoin ja eivätkä kaikille lainkaan. Se, että ei kouristele onnesta ja ilosta treenin jälkeen, ei tarkoita sitä, että tekisi jotakin väärin, liian vähän tai huonosti. Siksi ehdottaisinkin valitsemaan lajin, joka kutkuttaa valmiiksi jostakin muualtakin kuin endorfiinireseptoreista. On aivan sama, hiveleekö sinua puulaakifutispelin jälkipuinti kantakapakassa, kiipeilyseinällä ryöppyävä korkean paikan adrenaaliini, sielua ravistelevat tunturimaisemat vaeltaessa vai salimarkkujen ihanien pohjelihasten tuijottelu; joka tapauksessa antoisinta on, jos liikunnasta on muutakin kuin hormonaalista iloa.

Miettikää nyt, mikä diili: samalla, kun pitää hauskaa, voisi edistää sitä, että elää pidempään ja terveempänä. Käy minulle.

Jos joka päivä voisi kiivetä vuorelle hyvässä seurassa, ei minulla olisi salikorttia.

Mites teidän hormonitoiminta – onko endorfiinit tiukassa vai löysässä? Ja luuletteko, että mulla on vielä edessä oma endorfiininarkkiaikani?

Energistä keskiviikkoa,

Anni