Annan säännöllisin väliajoin  mahdollisuuden perinteisille ryhmäliikuntatunneille. Joka kerta poistun sieltä ihmetellen, että miten tällaisen ketterän gasellineitokaisen (krhm) motoriikka ja sosiaalinen olemus voi niin äkkiä taantua mursun tasolle. Ja mikä minua taas niin viestävästi ärsyttää.

Tämä ei ole mursu, se on Totoro, mutta se jotenkin puhutteli minua.

Ai mitäkö siellä jumppatunneilla sitten tapahtuu? No minäpä kuule kerron:

Aina väärällä hetkellä ymmärrän, että tässä oliskin pitänyt olla joku matto/paino/joogatiili/kuminauha tai vipstaakkeli, jota minulla ei ole ja jonka sukkuloin hakemaan, minkä aikana annetaan ohjeet, joita en rekisteröi, minkä takia en pääse liikkeeseen mukaan tai alan tehdä sitä päin honkia.

Aina muka pitäisi hengittää samalla, mikä on ihan kohtuuton vaatimus.

Vahingossa tulen hivuttautuneeksi liian lähelle kanssajumppaajaa ja epähuomiossa huitoneeksi tai kiusallisesti hivelleeksi tätä.

Monesti siellä joku piereskelee. (Monesti joku muukin kuin minä.)

…mutta kaikista kiusaavimpana tämä, johon olen pari kertaa törmännyt:

Ohjaajat olettavat jumppaajille ulkonäkökeskeisiä motiiveja liikkumiseen (”tällä liikkeellä sitten pakarat kesäkuntoon, vai mitä”).

Jokin ryhmäjumpissa kuiskii minulle, että minut – urheilutavoitteineni, peppuineni ja mieltymyksineni – yritetään nyt tunkea muottiin, jonka valamiseen en itse saa osallistua. Tuntisisällöissä puhutaan kiinteytymisestä, muokkauksesta ja rasvanpoltosta, piukoista pakaroista ja rantakunnossa olevista vatsoista; viestien, että ellet jo valmiiksi halua muuttua, olisi syytä haluta. Ja katsos, mikä parasta: voit olla itseesi tyytymätön ja samalla pitää hauskaa, sillä täällä on latinomusiikkia!

Kärjistettyä? Kyllä. Ongelmallista onkin ulkonäkökeskeisten ja jopa kehovihamielisten asenteiden ja viestien vaivihkaisuus: pelkään, että pyykkilautavatsapuheet pesiytyvät helposti myös tavallisen, kunnonhoitotarkoituksessa jumpassa käyvän liikkujan mieleen. Älkää käsittäkö väärin: ei hyvältä näyttämisessä ole mitään vikaa, se on hyvä motivaattori liikkumiseen siinä missä muutkin. Pelottavaa on se, jos ulkonäkövaikutuksista puhutaan kaikkia (naisia) koskevana itsetarkoituksena, eikä liikunnan positiivisina sivuoireina. Näin vahvistetaan harhaa siitä, että oikea nainen asettaa kroppansa ulkonäön sen hyvinvoinnin edelle.

UPEAT käsivarret! (Huom; siis hyvännäköiset.) Kuntopallolla kiinteäksi (ei siis terveeksi tai hyvinvoivaksi).
 

Cross trainingissä en ole tähän törmännyt: siellä saan pääsääntöisesti itse määrätä sopivan painon ja tahdin, eikä kukaan ole muistuttamassa, että nyt palaa rasva tai näin saa litteän masun. Ainakin niillä CT-tunneilla, joilla olen käynyt, keskiössä ovat hiki, haasteet, yksilöt ja kehittyminen niin teknisesti kuin numeerisillakin mittareilla.

Oletteko törmänneet moiseen? Millaisia fiiliksiä se herätti? Vai olenko minä vain törmännyt hassuihin yksittäistapauksiin? Onko tämä tavallisempaa tietyillä tunneilla? Tästä aiheesta olen pohtinut kirjoittavani enemmän ja laajemminkin pian; kertokaa siis toki ajatuksianne ja pointteja! Olisi kiinnostavaa keskustella kanssanne siitä, että miten esimerkiksi laihduttamisesta voitaisiin puhua kehopositiivisella tavalla.

Rakkautta teidän vatsamakkaroille mun vatsamakkaroilta,

Anni