Pain in the ass
Listat on vissiin trendikkäitä täällä blogimaailmassa, joten mikspäen minäkiin. Tällä listalla minulle tyypillisimmät treenaamisesta aiheutuvat kivut. (Lista on onneksi aika viaton, kun suuremmilta murtumilta tms. tapaturmilta olen toistaiseksi tämän lyhyen CT-uran aikana välttynyt, kop kop kop.)
Lihaskivut. Jumaliste että ihmisellä on monta lihasta. Ja ihan hämärissä paikoissa.
Se, kun rysäyttää tangon (sillä tangolla on varmaan joku pro nimityskin?) painoineen niskanikaman päälle suorilta käsiltä. Ensimmäisellä toistolla, kun on ahnehtinut painoa, kaikista pahiten. Sen jälkeen sattuu kaulaliinankin laittaminen kaulaan, saati loput kahdeksan sarjaa.
Säärillä boxin kulmaan könyäminen. Tämäkin kummasti liittyy siihen, että yrittää hoitaa box jump -sarjan liian nopeasti liian väsyneenä ja yrittää pompata vieläpä liian korkealle.
Istumaannousuissa selkänikaman nyljääntyminen kovaa lattiaa vasten. Ei muka ehtinyt hakea sitä patjaa.
Paikkojen kipeytyminen sen takia, että kuorma on vaarallisen virheellisesti niiden varassa tai ei tullut lämmiteltyä. Selkä, samperi. Ja ranteet. Pikku parat, koettakaa kestää.
Selkähommissa (esim. superman hold) häpyluun runnoutuminen kovaan lattiaan. Nytkään ei ehtinyt patjaa. Oonko anatominen kummajainen vai miksi puolet mun ruumiin painosta tuntuu olevan häpyluun päällä superman holdissa?
Se on tämä niskanikama! Häpyluuta en näytä, senkin pervot.
Sormet painojen välissä. Sinä harvinaisena armon päivänä kun käsittelen 10–15 kilon kiekkoja, takaisin niitä pinotessa onnistun toisinaan jättämään sormen-pari kiekkojen väliin. Krunts.
Polvien hakkaaminen/hioutuminen lattiaan. En minä nykyään enää naistenpunnerruksia, mutta edelleen burpeet sattuu polviin (vissiin polvet ei sais osua maahan mutta nehän pidemmän päälle osuu), jos ei ole sitä pehmeää mattoa, jota ei kerennyt ja jaksanut hakea. Ja se matto on tympeä, kun se siirtyilee mun atleettisuuden voimasta.
Kahvakuuliin, painoihin jne. kompastelu. Ai teillekö ei käy näin?
Tästä ilmeni jo melko hyvin, mitkä ovat keskeiset syyt typeriin ja turhiin kipuihin. Tehdäänpä heti perään toinenkin lista – muun muassa seuraavilla nikseillä minä olen oppinut ehkäisemään kipuja:
Käytän hyväkseni koko annetun ajan. Jos tehtävänä on kuusi kierrosta tai maksimiaika 24 min., käytän jokaiseen kierrokseen (vähintään) täydet neljä minuuttia (24 min. / 6 = 4 min.) sen sijaan, että hosuisin muka-urheilullisena tekniikasta tinkien. Kovan temmon voi jättää juoksuun, soutuun ja muihin vähän turvallisempiin lajeihin.
En kilpaile tai kiirehdi. Kilpailu ei yleensä ole minulle ominaista, mutta joskus pitää muka päästä näyttämään miten näpsäkän joustavasti pompsahtaa suoraan uuteen toistoon edellisestä. No ei tartteis.
En jaa painoja. Vaikka ei olekaan kovaa tarvetta kisata, huomaan stressaantuvani, jos treenikaveri joutuu jonottamaan yhteisille maastavetopainoille kun itse vielä ähkin. On vaarallista alkaa tehdä maastavetoa ”äkkiä pois alta”, että kaverikin pääsee puhkumaan; siispä jos tankoja vain riittää, omin yhden kokonaan itselleni.
Lopetan tai vähennän painoja, jos tuntuu (muita kuin normaaleja lihas-) kipuja. Joka treeneissä ei tartte tehdä maksimeilla. Itse asiassa, läheskään joka treeneissä ei tarvitsisi olla hampaat irvessä.
Lämmittelen vähän myös tehtävänannon ulkopuolelta. Mun kroppa tarvitsee ainakin ranteiden pyörittelyä, lonkkien availua ja selän rullailua lämpäksi.
Menen treeneihin hyvissä ajoin, ettei lämmittely vaan jää vajaaksi. Aamen. Tämän kun vielä oikeasti saisi elävän elämän ohjenuoraksi.
Käyn mahdollisimman epäsuosituissa treeneissä, että saan mahdollisimman paljon valmentajan huomiota. (Puolet tästä on huolta omasta tekniikasta ja puolet narsismia.)
Ja se matto. Mihin, oi mihin on muka maailmassa niin kiire?