Minun tarinani

Tervetuloa blogiini!

fullsizeoutput_bbd.jpeg

Tämän blogin aloittaminen on valtava askel minulle. Ensinnäkin siitä syystä, että olen jo pitkään halunnut kirjoittaa elämästäni ja ajatuksistani, mutta en ole kuitenkaan uskaltanut. Olen pelännyt, mitä muut ajattelevat. Olen pelännyt, osaanko. Olen pelännyt, kiinnostaako ketään. Olen pelännyt murskata sen kuvan, jonka olen itsestäni luonut. Toisekseen tämä on valtava askel henkilökohtaisemmalla tasolla. Tämän blogin on tarkoitus olla matkakertomukseni kohti minua. Kohti sitä, mikä on aitoa ja oikein minulle. Siksi en vielä tarkalleen tiedä, mitä tuleman pitää.

Koska koen, että tämä blogi on henkilökohtaisen matkani uusi luku, haluan hieman avata, mitä kertomuksen edelliset luvut ovat pitäneet sisällään. Millainen on minun tarinani? Hahmotan elämän eräänlaisina kausina ja näitä kausia on toki mahtunut elämääni paljon. Karkeasti ajatellen niitä on kuitenkin ollut kaksi. Ensimmäisen luvun kantavia teemoja olivat uhriutuminen, syvä itseviha ja ylipäänsä kokemus elämän raskaudesta. Olen aina ollut kiltti kympin tyttö, joka menestyy paremmin kuin hyvin, mutta joka häpeää menestystään, eikä halua pitää itsestään meteliä. Joka häpeää olla hyvä ja vihaa tuoda itseään esille, koska ei uskalla olla sen arvoinen. Kun tähän syvään häpeän tunteeseen yhdistettiin ilmapiiri, jossa tunteista ei puhuta, vaan ne haudataan, oli suorittajan identiteetin perusta valettu aika hyvin. Koska syvä kokemus omasta arvosta puuttui, oli minun alettava rakentamaan sitä ulkoisten asioiden varaan.

No, mitä kautta aloin sitten itseäni ja arvoani rakentamaan? Kontrolloimalla kehoani. Syömishäiriöstä tuli keinoni olla näkyvä. Siitä tuli keinoni olla parempi kuin muut ja lunastaa paikkani tässä maailmassa. Aloin ajatella, että mitä enemmän kärsin, sitä parempi ihminen olen. Ja voi veljet, se oli koukuttavaa. Vuosikausia elin kuplassani ja nauroin niille, jotka eivät pystyneet samaan. Luulin olevani yli-ihminen, vaikka todellisuudessa kaikkosin askel askeleelta yhä kauemmas itsestäni. Loppujen lopuksi hain kuitenkin vain tunnetta siitä, että minun ei tarvitsisi enää yrittää. Että voisin olla rauhassa ja saada luvan alkaa elää.

 

Pikku hiljaa syömishäiriö alkoi hellittää otettaan, mutta tilalle tuli yltiöpäinen opiskelu ja työnteko. Sama syy, eri oire. Aloin olla niin ahdistunut, että en keksinyt muuta vaihtoehtoa, kuin muuttaa toiselle paikkakunnalle. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää mitään, minkä varaan olin vanhan minäni rakentanut. En enää tiennyt kuka olin ja itkin, kun en päässyt töihin. Mitä ihmettä minä olen, jos en tee mitään? Tästä alkoi elämäntarinani toinen luku. Tuolloin törmäsin Wayne Dyeriin ja elämäni mullistui. Tajusin, että koko elämäni olin vihannut itseäni, vaikka minun olisi kuulunut rakastaa. Elämäni kääntyi täysin päälaelleen ja löysin itseni ja selkeyden. Tajusin, että todellinen elämä löytyy itseni kautta. 

Aloin purkaa vanhoja mallejani, mutta silti koin, että elämäni oli kuitenkin Helsingissä. Muutin takaisin ja aloin miettiä, mitä ihmettä elämälläni teen. Voiko kympin tyttö heittää lahjansa hukkaan ja olla menemättä yliopistoon? Valitsenko turvallisen muotin, johon olin itseäni koko elämäni valanut vai uskallanko hypätä? Valitsin turvallisen muotin, mutta jo siinä vaihessa tiesin, että se ei ole oikein. Sydämensä kuuntelu tuntui kuitenkin niin pelottavalta, että en uskaltanut hypätä. Valittuani turvan sama suorittaminen, josta jo luulin päässeeni eroon, palasi. Töiden ja opiskelujen lisäksi aloin suorittaa henkisyyttä ja hyvinvointia. Yritin maanisesti löytää sitä yhteyttä itseeni, josta joskus olin nähnyt välähdyksen. Analysoin itseäni, luin kaikki maailman self help-oppaat, meditoin ja yritin manifestoida. Yritin. Ja ahdistuin vain entisestään.

Aloin miettiä, että mikä ihme minussa on vikana? Miksi tämä ei toimi, jos se kerran ennen toimi? Kunnes minulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa, kuin päästää irti. Lopettaa itseni rakentaminen tiettyyn hyvinvoivan ja henkisen ihmisen muottiin ja kysyä itseltäni sen sijaan, mikä minusta tuntuisi hyvältä. Tuon reitin valitseminen pelottaa minua valtavasti ja tiedän, että sitä kuljetaan menemällä kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta minulla ei ole enää muita vaihtoehtoja. Ja siitä tässä blogissani on kyse. Sitoutumisesta itseni puolelle.

Katsotaan mihin se tie vie.

-anniinak

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *