Olit kappale vatsassani,

olit veressäni virtaava mehu ja yöllä ajattelemani suolainen  kinuskikastike.

Jätin sinut humisemaan korviini,

mistä sun melu yllättäen lakkasi.Tähän meni 200 yötä ja kolme päivää,

mutta tiesin että ero oli mahtava.

Luulin, että olit paratiisisaareni,

mutta olitkin vain yksinäinen majakka ja saari,

jossa olisi ollut ikävä olla.

Minulla oli toinen,

jota olinkin kaivannut. Joku, jonka selkäranka on rautaa,

joku, jonka halaukset maistuvat jäähilejuomalta.

Hän seisoo vierelläni, vaikka leijonanpoikaset hamuaisivat varpaitani,

vaikka myrsky tekisi näkymästä harmaan.

Meillä oli koulussa Luovan kirjoittamisen kurssi, ja yksi tehtävävaihtoehdoista oli kirjoittaa runo, jossa käyttää myös vanhan runon säkeitä

Kerran taivaalla hulmusi tähdet, pienet ja kärsivät tähdet raapien päänahkani verille julmuudellaan. Olen sairauteni kanssa. Siitä on liian kauan – Nyt minä rukoilen vain, että tänään saisin nukkua vähäsen.

Vain eläimet valittavat, minä en saa valittaa. En saa pilven reunalta pomppia ja syödä siellä hattaraa. Makuina vanilja, persikka mansikka vaan.

Niin kuin prinssi kietoi hän satuun pääni särkevän, en syönyt juonut mitään kuivettuneeseen kroppaan toivoin tulevan kuoleman.

Minä olen noita. Vaviskaa minun edessäni oi ihmiset. Hiillostakaa vääntyneet jalkani, pistäkää tulisessa rautakasassa ne näivettymään. Minä olen noita! Kuuletko, ruumiini, olet noidan ruumis, uimahallien kauhu, pukuhuoneiden narri.

(Runojen pätkät kirjasta Saima Harmaja: Kootut runot)