I am a guest here now

Vietin viikonlopun Walesissa lähes 40 muun vuosikurssilaiseni kanssa. Join taas murukahvia, lahnasin päivähuoneessa, halin pieniä ykkösvuotisia, pelasin Cards Against Humanitya, söin sunnuntaibrunssia, istuin pubissa kannustamassa Walesia rugby-pelissä, tanssin liikuntasalissa, jaoin huoneeni ystävien kanssa, istuin rantakalliolla  ja olin vain joka tavalla kuten aina ennenkin. Mutta kampus oli täynnä vieraita kasvoja, eikä niitä joihin kahden vuoden aikana totuin näkynyt enää missään. Palasin kotiin, mutta koti oli jotenkin vinossa, se oli kutistunut kuin väärin pesty villapaita, enkä enää sopinut sen muottiin yhtä täydellisesti kuin vielä muutama kuukausi sitten.

Koko kesän kärsin AC-krapulasta. Vertasin UWC-koulusta valmistumista parisuhteen päättymiseen, kirvelevään eroon, joka on ainoa looginen ratkaisu mutta sattuu silti niin pirusti. Tämä viikonloppu auttoi. Se todisti, että nyt meidän kaikkien paikka on jossain muualla, ja AC:n opit ja ystävät pysyvät kyllä mukana. Jäähyväiset olivat jälleen kerran kamalat, mutta junassa olo oli levollinen. Mun paikka on nyt täällä Oxfordissa, ja näin kaiken pitikin mennä.

Luennot alkavat huomenna, ja lupasin itselleni, että aloitan heti ahkeran opiskelun. Tämä viikonloppu oli aikamatka menneisyyteen, joten annoin anteeksi sen, etten istunut kirjastossa tai aloittanut ensimmäisiä esseitä. Nyt kuuntelen vielä kerran mun ehdottoman AC-biisin Regina Spektorin How’n, ja huomenna palaan todellisuuteen. 

”Time can come and take away the pain

But I just want my memories to remain

To hear your voice

To see your face

There’s not one moment I’d erase

You are a guest here now”

Regina Spektor – How