Tuntuu oudon vaikealta kirjoittaa täysin rehellisesti siitä, miltä viimeiset viikot ovat tuntuneet. Yritin taistella sitä vastaan, etten loisi odotuksia vaan tulisin tänne avoimin mielin, mutta nyt huomaan, etten ihan onnistunut siinä. Tahtomattani tulin tänne odottaen ihan kummallisia asioita – niin hyvässä kuin pahassa – yliopistoelämästä, lain lukemisesta, collegessa asumisesta ja Oxfordista niin kaupunkina kuin yliopistonakin. Hölmö virhe, ja luulin UWC:n jälkeen tietäneeni paremmin. Naiivisti ajattelin, ettei tänne tuleminen oikein ole juttu eikä mikään, kun kerran uskalsin silloin 16-vuotiaana paljon heikompaa englantia puhuvana semi-introverttinä ja itseluottamusta uupuvana untuvikkona muuttaa yksin kansainväliseen sisäoppilaitoskuplaan Walesin maaseudulle. Ajattelin, että tällä kertaa varmasti sopeudun vieläkin nopeammin kuin silloin, koska hei, mähän olin kokenut tämän kaiken jo kerran.

Olen ollut täällä nyt kolme ja puoli viikkoa, ja olen jo todennut olleeni täysin väärässä.

Viimeiset viikot ovat olleet aivan mahtavia, en käy kieltämään sitä. Mutta ne ovat myös olleet ihan valtavan raskaita.

UWC:ssa valtaosa oppilaista puhuu englantia vieraana kielenään, ja natiivitkin ovat eri puolilta maailmaa, eikä siellä mun tökeröhkö suomiaksentti, kielioppivirheet ja niukka sanavarasto erottuneet joukosta. Täällä taas olen poikkeuksetta porukan huonoin englannissa. Olen saanut kuulla tosi paljon hyvää ja kannustavaa palautetta siitä, miten hyvin puhun englantia ja miten rohkea olin kun lähdin vieraaseen maahan opiskelemaan, mikä tietysti lämmittää mieltä. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että mulla kestää paljon muita kauemmin lukea oppikirjaa, saati sitten 1600-luvun alun oikeustieteellisiä analyysejä. Tai sitä, että joissain sosiaalisissa tilanteissa olen hiljaisempi kuin ehkä haluaisin, vain koska en ole aina tarpeeksi itsevarma avatakseni suutani. Tiedän, ettei mun englannintaito ole kenellekään muulle mikään ongelma, ja tiedän myös, että kehityn päivä päivältä sujuvammaksi. Mutta samaan aikaan on turhauttavaa, kun tuntuu, etten osaa vielä ilmaista itseäni haluamallani tavalla. 

Toivon nyt, ettei kukaan mahdollisesti ulkomaille muuttamista harkitseva ota tätä väärällä tavalla; suomalainen pärjää kyllä kielitaidollaan aivan mahtavasti ja tässä kehittyy koko ajan niin nopeasti, ettei lähtötasollakaan ole ihan kamalasti merkitystä. Mun kompastuskiveksi ei koitunut kielitaito, vaan se, että takerruin omiin puutteisiini ja annoin kaiken epävarmuuden kasautua yhdeksi isoksi möykyksi.

Ajattelin oikeastaan jo ennen tänne tulemista, etten ansainnut paikkaani täällä. En välttämättä vastaa kovinkaan monen mielikuvaa stereotypisestä oxfordilaisesta, ja mulla oli aika suuri alemmuuskompleksi jo ennen kuin saavuin tänne. Heti tänne saavuttuani ymmärsin, että melkeinpä kukaan täällä ei oikeasti edusta sitä stereotypiaa, mutta siitä alemmuuskompleksista oli vaikeampi päästää irti. Ajattelin, että vain minä kirjoitin huonon esseen, vain mulla kestää kauan lukea oikeustapauksia, ja vain minä en ymmärrä vaikka yritän. Puhuin kyllä muiden kanssa, mutta joka kerta ajattelin, että ne vain liioittelevat ja ovat oikeasti paljon parempia kuin sanovat. Että ne sanovat, että on vaikeaa vain jotta mulle ei tulisi paha mieli. Eikä vain akateemisessa mielessä vaan muutenkin. Ajattelin olevani ainoa, jolla ei ole vielä kunnon ystäväporukkaa, joka ei tiedä missä kohtaa jonottaa kasvisruokaa ruokasalissa, joka ei tiedä mistä saa salikortin.

Tein myös sen virheen, että alussa vertasin meidän collegea UWC:hen. Täällä olikin paljon vaikeampi tutustua ihmisiin, kun en jakanutkaan huonettani kolmen muun kanssa tai käynyt tunneilla ja harrastuksissa päivittäin samojen ihmisten kanssa. Vaikka täällä on avoin ja ystävällinen ilmapiiri, en osannut olla huomiomatta sitä kalvavaa alemmuudentunnetta ja muuntautua ybersosiaaliseksi small talk -kunigattareksi. Tämä johti siihen, että tutustuin kyllä ihmisiin, mutten kokenut saaneeni vielä kunnon kavereita. Rationaalisesti ajateltuna en ole ollut täällä kuin hetken, mutta UWC:ssa ihmisiä oli niin paljon vähemmän ja kaikki olivat paljon lähempänä, että kavereita sai ihan vahingossa hampaita pestessään tai bussimatkoilla. 

Tämä ei tosiaan tarkoita sitä, ettei mulla olisi ollut hauskaa täällä. Koska mulla on ollut ihan mielettömän hauskaa; täällä on ihania, älykkäitä ja sydämellisiä ihmisiä ja joka päivä jotain mielenkiintoista tekemistä. En oikeastaan osannut edes odottaa, että täällä voisi olla niin mahtavaa kuin aina välillä on ollut. Mutta samaan aikaan en osannut odottaa, että täällä voisi olla niin raskasta kuin aina välillä on ollut.

Oon nyt miettinyt näitä asioita tällä viikolla, ja tajunnut – jälleen kerran – että odotukset ja muihin vertaileminen eivät johda mihinkään hyvään. Että kaikki täällä ovat samassa tilanteessa, ja olen vain ollut liian keskittynyt itseeni huomatakseni sen, ja että olen oikeastaan vain itse ollut itseni tiellä.

Päätin nyt, että mun täytyy kirjoittaa tästä. Ihan jo sen takia, että tuntuisi epärehelliseltä paljastaa vain puoli totuutta. Sen takia, että jos joku ulkomaille muuttoa harkitseva päätyisi tätä lukemaan, eivät alkuhankaluudet tulisi yllätyksenä. Ja eniten ehkä siksi, että jos julkaisen tämän, mun on pakko muuttaa omaa asennettani pysyvästi, heivata satunnaisesti päätään nostavat alemmuuskompleksit ja epätoivot tieltä pois ja keskittyä siihen mitä tulin tänne tekemään. Elämään, oppimaan ja kokemaan.