PÄÄMÄÄRÄ SIINTÄÄ.

Lontoota kohti lähdimme perjantaina aamupäivästä. Jälleen kerran kaikki nopeat junat olivat täyteen buukattuja, lukuunottamatta eräitä paikkoja, jotka olisivat maksaneet 250 euroa per naama. Jätettiin väliin. Matka Lontooseen olikin sitten ennätyspitkä: yhteensä matkustamiseen meni noin kaksitoista tuntia. Pisin tauko oli alle tunnin, eli aika tiivistä matkustamista oli.

Suuntasimme ensin kohti Calais:ta, Ranskan länsirannikon satamakaupunkia. Sinnekin matka kesti sen verran, että olimme satamassa vasta iltapäivällä. Siellä hyppäsimme lauttaan, joka maksoi yhteensä viitisenkymppiä. Lauttaan mennessämme oli hauska miten ensin ranskalaiset tullivirkailijat skannasivat matkatavaramme ja tarkistivat passimme, ja heti parin metrin jälkeen brittiläiset virkailijat katsoivat vielä passimme. Eivät tainneet luottaa toistensa huolellisuuteen.

Lauttamatka alkoi vähän ennen viittä ja olimme perillä englantilaisessa satamakaupungissa Doverissa vartin yli viisi. Matka ei toki oikeasti ollut näin lyhyt; kello siirtyi matkan varrella tunnin taaksepäin. Doverissa missasimme ärsyttävästi juuri ja juuri rautatieasemalle menevän bussin, joten otimme taksin. Onneksi se ei maksanut kuin viisi puntaa. Rauratieasemalta lähdimme sitten kohti Lontoota, minne saavuimme illalla kahdeksan aikaan.

Lontoossa vietimme vain kaksi yötä, koska pähkimme, että pääsemme aika helposti käymään siellä uudestaankin tulevien viiden kuukauden aikana. Meillä oli siis vain yksi kokonainen päivä aikaa tutustua kaupunkiin. Metrot kulkivat taas onneksi kätevästi, vaikka ne olivatkin Lontoossa huomattavasti kalliimpia kuin Pariisissa. Aluksi lähdimme hieman ostoksille, sillä olin innoissani odottanut Victoria’s Secret -liikkeeseen pääsemistä. Ja olihan se upea! Neljä (tai viisi, en muista) kerrosta pitsiä ja blingiä. Tuli käytettyä laittoman paljon rahaa yhteen alusvaatesettiin, mutku ne oli niin nätit. Olin suunnitellut ostavani jonkun tuoksunkin, mutta tässä vaiheessa nokka oli niin tukossa, etten haistanut juuri mitään. No, kukkaro kiittää. Kävimme myös Primarkissa, jossa Laurikin innostui halvoista hinnoista 😀

Ostostelun jälkeen kävimme syömässä ja suuntasimme kohti London Eye:ta. Olin jo vähän hukutellut Lauria tulemaan kanssani 135-metriä korkeaan maailmanpyörään, mutta perille päästessämme hinnasto lyttäsi haaveni: maailmanpyörä olisi maksanut 25 euroa per naama! Rahapussini kaikuessa tyhjyyttään alusvaatereissun jäljiltä, päätin jättää Laurin kidutuksen väliin. Tyydyimme siis ihailemaan Lontoon silmää maasta käsin, ja jatkoimme matkaamme kohti Big Beniä.

Big Ben oli iso jo hieno, ja sen edusta oli totta kai täynnä turisteja. Eräs brittiläinen rouva naureskelikin turistien poseerauksille, ja ilveillessämme kameralle kysyi: ”Is that your Brittish face?” 😀

Seuraavaksi kävelimme Buckingham Palace:ille. Tässä vaiheessa iltapäivä oli jo vaihtumassa illaksi, ja alkoi olla jo tosi pimeää. Englannissa oli vähän järkytys huomata, että pimeä tulee jo niin paljon aikaisemmin kuin manner-Euroopassa. Palatsilla seisoskeli ja marssi kaksi vartijaa. Kuinkakohan pitkiä vuoroja nekin joutuvat tekemään; näytti mahdottoman tylsältä touhulta.

Illan pimeydessä päätimme vielä kävellä puistojen läpi takaisin hostellillemme, vaikka matkaa oli taas viitisen kilometriä. Reilimme alussa olin hieman huolissani siitä, kuinka paljon saan kerättyä lisäkiloja jatkuvalla roskaruuan syömisellä, mutta ei kyllä ollut aihetta huoleen: reilin aikana olemme kävelleet keskimäärin kymmenen kilometriä joka päivä, eikä ruokaa ole mitenkään liikaa tullut mätettyä.

Seuraavana päivänä oli aika lähteä kohti Leedsiä. Aloitimme aamun kävelemällä viereiseen puistoon leipäpussin kera: olimme edellisenä päivänä nähneet siellä valtavan määrän hanhia, joutsenia ja puluja, ja halusimme kokeilla ruokkia niitä. Aikamoista kuhinaa oli, ja linnut olivat niin kesyjä, että tulivat ahnaina hakemaan leipää Laurin kädestä asti. Leipäpussi tyhjenikin nopeaa, ja lähdimme metrolla kohti King’s Crossin rautatieasemaa. Siellä minun oli ehdottomasti nähtävä laiturien yhdeksän ja kymmenen välinen seinä, eli laituri yhdeksän ja kolme neljännestä, jolta Harry Potter hyppäsi Tylypahkan junaan. Valitettavasti lairureille ei oikeasti päässeet kuin matkustavat, mutta rautatieaseman sisään oli rakennettu oma ”laiturinsa”, jonka luona oli kuvaaja ottamassa kuvia innokkaista velhoilijoista. Pakkohan siihen oli mennä poseeraamaan 😀 Viereisestä Potter-kaupasta sai ostaa sitten kuvansa, sekä kaikenlaista fanituotetta. Itse ostin Rowlingin kirjoittaman satukirjan ”The Tales of Beedle the Bard”.

Matka Leedsiin kesti reilut kaksi tuntia. Junassa meitä vastapäätä istui maailman suloisin pikkupoika, joka katseli tabletilta Frozenia ja lauloi ’Let It Go’:n mukana, katseli kaihoisasti eväsmansikoitani, muttei uskaltanut ottaa niitä kun tarjosin, ja Laurin herätessä nokosiltaan hihkaisi kovaan ääneen isälleen ”Look, he’s not tired anymore!”:D

JA SITTEN SE OLI OHI, MEIDÄN REILI.