”Ystävämme” Ego!
Erikoinen ”sattumus” tapahtui kahta viikkoa ennen Intian reissua, jolloin matkanjärjestelykuumeeni oli juuri kapuamassa huippuunsa. Olin käymässä Rovaniemellä vanhempieni luona. Illalla päätimme lähteä äitini ja koiran kanssa lenkille ja heti astuttuamme ulko-ovesta äiti totesi että mennään tänne vasemmalle. Itse epäingamaiseen tapaan sanoin että ei, haluan oikealle. Oikealta päädyimme sellaiselle lenkkipolulle missä huomasin yhtäkkiä maassa korun. Ennen kuin edes olin nostanut korua maasta tuli tunne, että nyt ollaan merkityksellisen asian äärellä. Otin korun käteeni ja katsoin sen kaunista violettia kiveä ja hopeamaista kimaltelevaa pintaa. Kiven muodostumia kun tarkastelee lähemmin niin näyttää siltä kuin äiti pitäisi lastaan sylissä tai aivan kuin lapsi olisi kohdussa äidin sisällä. No Ammahan siinä heti tuli mieleen.. <3
Oma mAmma yritti siinä ohjeistaa että jätetään koru johonkin oksaan roikkumaan jos sitä omistajansa tulee vaikka etsimään. Reagoin ehdotukseen jotakuinkin klonkkumaisesti että EEEEIH! My precious.. Sillä oli nyt minulle suuri merkitys ja arvo ja en voinut sitä jättää. Entä jos esimerkiksi joku muu olisi sen ottanut eikä koru olisi siltikään päätynyt omistajalleen?
No tästähän päästään luontevasti tunnontuskien kautta keskusteluun siitä että mikä olisi moraalisesti siinä tilanteessa ollut oikein? Ei kai ihminen vain hae henkimaailmoista, enkeleistä ja universumeista oikeutusta omille teoilleen? Kävellessämme tapahtumapaikalta minulle tuli hirveän huono omatunto siitä että vein korun vaikka äiti sanoi että jätetään se. Siltikin vain TIESIN että se oli minun löydettäväkseni tarkoitettu. Korulla oli viesti! Viesti luottamuksesta. Se ajatus oli vain siirretty systeemiini. Ja näin kun sen ajatuksen ilmaisee sanallisesti niin ”ufoliitosta päivää” taas, onko Sööderillä?!! Sanat eivät vain ole tarpeeksi selittämään tätä tietoisuuden muutosta.
Aika rankasti nyt lyttään tässä kirjoituksessani tätä meidän pikku ystävää, tietoista mieltämme. Johtunee siitä että viime aikoina siitä ei ole kyllä ollut minulle muuta kuin haittaa. Olen korviani myöten täynnä päänsisäistä analysaattoriani ja tekisi mieli heittää koko egon ketaleella vesilintua. Onneksi tulee näitä korulöydön kaltaisia hetkiä jolloin sydämen ääni on niin vahva että uskallan sitä kuunnella. Ne hetket opettavat kuuntelemaan sisäistä Itseä silloinkin kun sen ääni tuppaa jäämään egon kailotuksen alle.
Jos koru on sinun niin totta kai palautan omistajalle.. Pitkin hampain, tosin!
NOTE TO MYSELF: Ignooraa ego. Kuuntele sisäistä ääntäsi. Luota. Luota siihen niin paljon kuin mahdollista ja enemmän kuin eilen.