Blogin kirjoittamisesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Tämä blogini onkin vain omaksi ajatusten tueksi, mutta toki hienoa jos ajatuksiini pystyy joku muukin samaistumaan.

Jokapäivä mielessäni on kysymys siitä, mikä on  mielestäni hyvää vanhemmuutta. Ennen kaikkea minulle se tarkoittaa lapsille läsnäoloa, sitä että annan hellyyttä ja annan aikaa keskusteluille ja leikeille. Kuitenkin kokoajan voi kehittyä ja tällä hetkellä lukemani Elina Kauppisen kirjoittama Ihana Perhe -kirja, on tuonut minulle paljon uusia näkökulmia vanhemmuuteen. Kirjassa on lapsen ja yhteyden vahvistamisesta hyviä esimerkkejä eri tilanteisiin. Minua herätti paljon ajatus siitä että kieltää vasta kun se on oikeesti tarpeen, jolloin lapsi myös oppii ottamaan vanhemman Ei sanankin tosissaan. Olen venyttänyt kärsivällisyyttäni äärirajoille lukuisten maitolasien kaatumisesta lattialle, kun ei taapero vaan malta pitää mukia tiukasti kädessään. Toteammekin miehen kanssa ”oho hups kaatui, ei haittaa”. Tälläsissa tilanteissa kieltäminen on meille osoittautunut turhaksi. Sen sijaan asioita, joihin pyydän esikoista kiinnittämään huomiota tai joudun häntä rajoittamaan, ovat asioita joissa voi loukata itse pahasti tai joissa voi satuttaa toista pahasti. Taapero osaakin jo hienosti leikkiautolla ajaessaan varoa pikkusiskoa lattialla.

Olen kokenut onnistumisen elämyksiä pienistä hetkistä, kuten siitä ettei eilen tarvinnut taistella hampaiden pesusta vaan pienen ajan kuluttu taapero tuli itse luokseni ja saatiin pestyä hampaat. Mieheni monesti kokeilee taaperon kanssa ulko-ovella kylmyyttä, jonka jälkeen poikamme saattaa suostuakin pukemaan vaatteita hyvillä mielin uloslähdettäessä, koska on saanut itse tunnustella ulkoilmaa ja huomata sen viileyden. Tässä muutamia esimerkkejä asioista, joita pidän tärkeänä. Tärkeintä on aito läsnäolo, sillä pääsee jo pitkälle.