Moikka!

Viimeaikoina on ollut sen verran vilinää, etten ole kerennyt hirveesti ajatella sisältöä tänne. Mutta, en halua edelleenkään ottaa tästä paineita, koska teen tätä itseni takia. Mä olen luonteeltani myös pohdiskeleva, ja viimein musta tuntuu, et mulla on ollut aikaa pohtia asioita itsekeskeisesti, mitä en ole juuri ikinä tietoisesti tehnyt. Olkaahan siis välillä vähän itsekkäitä. Toivon et nää ajatukset herättää sussa myös jotain.

Sana hyvinvointi. Big word. Hyvinvointi on monelle sana semmoinen, että ymmärretään mitä se tarkoittaa. Puhutaan hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointi on sitä ja tätä ja tota.  Uskon kuitenkin, että hyvinvointi on oikeasti semmoinen oivallettava asia. Ei vaan lista asioista miten juttujen pitäisi olla. Musta tuntuu, et en ole aikaisemmin ollut tarpeeksi itsekäs keskittyäkseni omaan hyvinvointiin. Nyt kuitenkin olen  päässyt siihen pisteeseen elämässäni, jolloin pyrin tekemään valintoja itseni takia, en siksi, mitä muut olettavat valintani olevan.

Viikko sitten salilla kahvakuulaa tuijottaen hiffasin yhden jutun. Ensikertaa tunsin liikkuvani itseni takia. Siis jep, eikö oo hassua. Kuitenkin melkein koko elämä on tullut harrastettua erilaisia juttuja. Aikaisemmin motivaatio tai paineet liikkumiseen on aika pitkälti tullut ympäriltä, eikä  mun sisältä. (HUOM! ihan omasta tahdosta silti).

Lapsentulon jälkeen ajattelin myös, että nyt pitää olla ja tehdä jotain Eevin takia. Tietysti sekin painaa siellä vaakakupissa, mutta ajatus siitä, että haluan olla hyvä ja kiltti itselleni, kuulostaa myös aika ihanalta. En ainakaan halua olla itselleni ja keholle paha ja ankara. Joku vois siis tästä sanoa, et posin kautta. Haluan tehdä valintoja, jotka auttaa mua oikeesti.

Tän oivalluksen jälkeen olo helpottui aika valtavasti. Enää ei tarvi puristaa niin kovin kahvakuulasta. Ja ehkä joskus uskallan laittaa ne luistimetkin taas jalkaan. Toivon, että te muutkin teette asioita itsenne eteen, ette vaan muiden odotuksien eteen. Hyvää viikon jatkoa! 🙂

Oon sanonut kaikille, että meillä on helppo vauva, tai niin oon sen kokenut, koska meillä ei ole ollut mitään allergioita, koliikkia, hulluja mahavaivoja tms., mutta toisinaan tekisi mieli vähän tästä omasta piltistä pitämään hengähdystaukoja. Meidän Eevillä on aika kova tahto, eikä sille päälle sattuessaan mikään onnistu ilman taistelua.

Äitien hengähdystauoista on jonkunverran ollut keskustelua. ¨Lapset on tehny, et voi valittaa¨. Ei oo montaa ärsyttävämpää juttua, mitä voit väsyneelle, kyllästyneelle ja ehkä jopa yksinäiselle äidille sanoa. Toisinaan mäkin tarvitsen breikkiä ja oonkin paennut töihin hengähtämään. Niin hassua kuin se onkin. Vaikka se pieni on niin rakas ja korvaamaton, niin vanhemman on joskus päästävä tekemään muuta kun olemaan vanhempi.

Äitien pärjäämiskulttuuri viedäänkin usein melko pitkälle. Äiti on väsynyt, uupunut, ei nuku tai muista syödä hyvin, mutta apua ei kantti kestä pyytää. Tai sitten apu ei ole kaikkien saatavilla. Ei haluta kuormittaa kumppania, ystäviä tai yhteiskuntaa. Masennutaan ja uuvutaan. Ei voida hyvin.  Jos tukiverkko on lähellä, on sinnittely EHKÄ helpompaa, mutta jos sitä ei ole, jää ydinperheen arvioitavaksi, milloin sitä apua tarvitsee pyytää. Tässä kohtaa ois myös neuvolassa ammattilaisella tärkeä rooli. Minulta kysyttiin, miten voin. Tiedän monia keneltä ei kysytty.

Tää aihe tuli mieleen, sillä tänäkin iltana huutokonsertin jälkeen, kun vauva ei rauhotu, en aina pysty olemaan zen. Joskus on käveltävä ulos huoneesta vetämään happea, jotta jaksaa taas hetken rauhotella huutavaa vauvaa ja uskoa, että kyllä se tuosta kohta nukahtaa. Nyt se on jo hetken nukkunut ja äitikin tovin elpynyt.