Vanhempainvapaa päättyy!

Kerätessäni leluja lattialta sen jälkeen kun vauva on saatu nukkumaan, nousi mieleen haikeus. Ei siitä että vanhempainvapaa loppuu tänään, ei siitä, että aloitan työt, vaan siitä, että aika on kulunut niin uskomattoman nopeasti. Se aika, jonka kuvittelin olevan niin pitkä, että tylsistyn kotia. Se aika, kun luulin pystyväni opiskella kotona ollessani, se aika kun kuvittelin hengailevani kahvilassa mammahaaremin kanssa ylihintaisten kahvien parissa. Se aika on nyt tältä erää mennyt.

Alku vauvan kanssa oli hieman haastavaa. Ei siksi, että vauva olisi ollut vaikea, vaan siksi, etten kasvanut äitiyteen niin nopeasti kuin olin odottanut. Odotin synnärillä sitä kuuluisaa rakkauden ryöppyä mistä usein hehkutetaan, mutta sitä ei vaan tullut. Pitkään vauva tuntui siltä, että se nyt on vaan tämmöinen hoidettava olento, josta ei pystynyt siinä hetkessä kuvittelemaan mitään muuta.

Tietenkin koin siitä äärettömän huonoa omatuntuoa, ahdistusta ja itseinhoa. Avoimena tyyppinä kuitenkin neuvolaterkkarin kanssa asiasta juttelin, niin mut ohjattiin vauvaperhepsykologille.  Lisäksi sain kaupungilta kotiapua, osittain ennaltaehkäisevänä palveluna. Mulla ei kuitenkaan vielä ollut masennusta.

Ja nyt viimein, tässä hetkessä, kun vauva täyttää parin päivän päästä 9kk, koen päivä päivältä suurempaa rakkautta tätä pientä ihmistä kohtaan ja ainakin luulen ymmrätäväni mitä se kuuluisa äidin rakkaus on. En enää iltaisin ahdistu siitä, että tämä päivä on taas mennyt enkä onnistunut äitinä, vaan odotan innolla huomista, sitä mitä vauva minulle opettaa.

Eikä se meidän arki onneksi vielä ihan älyttömästi muutu, vauva ei mene  vielä päiväkotiin, vaan on kotona isän kanssa kun minä menen tekemään työvuoroja iltaisin ja viikonloppuisin:).