Hengähdyshetki

Oon sanonut kaikille, että meillä on helppo vauva, tai niin oon sen kokenut, koska meillä ei ole ollut mitään allergioita, koliikkia, hulluja mahavaivoja tms., mutta toisinaan tekisi mieli vähän tästä omasta piltistä pitämään hengähdystaukoja. Meidän Eevillä on aika kova tahto, eikä sille päälle sattuessaan mikään onnistu ilman taistelua.

Äitien hengähdystauoista on jonkunverran ollut keskustelua. ¨Lapset on tehny, et voi valittaa¨. Ei oo montaa ärsyttävämpää juttua, mitä voit väsyneelle, kyllästyneelle ja ehkä jopa yksinäiselle äidille sanoa. Toisinaan mäkin tarvitsen breikkiä ja oonkin paennut töihin hengähtämään. Niin hassua kuin se onkin. Vaikka se pieni on niin rakas ja korvaamaton, niin vanhemman on joskus päästävä tekemään muuta kun olemaan vanhempi.

Äitien pärjäämiskulttuuri viedäänkin usein melko pitkälle. Äiti on väsynyt, uupunut, ei nuku tai muista syödä hyvin, mutta apua ei kantti kestä pyytää. Tai sitten apu ei ole kaikkien saatavilla. Ei haluta kuormittaa kumppania, ystäviä tai yhteiskuntaa. Masennutaan ja uuvutaan. Ei voida hyvin.  Jos tukiverkko on lähellä, on sinnittely EHKÄ helpompaa, mutta jos sitä ei ole, jää ydinperheen arvioitavaksi, milloin sitä apua tarvitsee pyytää. Tässä kohtaa ois myös neuvolassa ammattilaisella tärkeä rooli. Minulta kysyttiin, miten voin. Tiedän monia keneltä ei kysytty.

Tää aihe tuli mieleen, sillä tänäkin iltana huutokonsertin jälkeen, kun vauva ei rauhotu, en aina pysty olemaan zen. Joskus on käveltävä ulos huoneesta vetämään happea, jotta jaksaa taas hetken rauhotella huutavaa vauvaa ja uskoa, että kyllä se tuosta kohta nukahtaa. Nyt se on jo hetken nukkunut ja äitikin tovin elpynyt.