Hiljalleen hyvä tulee
Sen sitä saa kun ahdistaa, jää kaikki asiat jälkeen. Yksityiselämän asiat ovat hieman vieneet viimeisten viikkojen aikana, juuri sen takia postauksien teko on hieman hiljentynyt kuin myös että olen sellainen tunne kirjoittaja siihen päälle. Ei hyvin mene, ei vaan mene.
Tiedän, että moni lukijoistani haluaisi että ehkä kertoisin syvemmin omasta elämästäni ja ymmärrän sen tarpeen. Antaa paremman otepinnan asioihin, jotka eivät välttämästi ole itselle sitä tutuinta kauraa. Sellaisten postausten väkertäminen tällä hetkellä tuntuu varsin raskaalta, kiitos henkilökohtaisen ongelmien uudelleen nouseminen pinnalle.
Tuleva kesäni on täynnä kaikkea jännää ja uutta. Hienoja tapahtumia, suuria seikkailuja ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Parhaimmillaan myös muutto nykyisestä olinpaikasta toiseen. Tai sitten ei. Juuri tuo jälkimmäinen suuri mahdollisuus tai toteutumattomuus jotenkin hinkkaa sielunia – siinä samalla kun yritän pyristellä eteenpäin muiden omien ongelmieni kanssa. Loin tämän blogin juurikin tuomaan eräänlaista uutta näkökulmaa aseksuaaleihin ihmisinä, ja sitä varmaan jatkankin.
Lähinnä pitää pohtia mihin suuntaan lähden. Sillä tunnen seisovani eräänlaisella tienristeyksellä, enkä ole ihan varma mihin suuntaan menen. Tietyllä tavalla jos toisin enemmän itseäni esille, se olisi ehkä blogini maineellekin parempi. Toisaalta anonyymiyden takana heilahtelu on mukavaa vaihtelua, omistanhan ihan julkisenkin blogin jos toisenkin. En kuitenkaan voi unohtaa viime viikkoista, jonka vietin niin ystävien kanssa juhlien kuin heitä juhlien. Viinilasi huulillani kerroin myös kahdelle ystävälleni, jotka tietävät suuntaumuksestani, tästä blogista. Siinä vaiheessa oli ilta jo aika pitkällä, joten en tiedä mihin se tieto on jäänyt. Vai ovatko ystäväni tulleet hiljaisiksi lukijoiksi. Heidän lisäksi ainoastaan yksi ainoa ihminen tietää tämän suuren salaisuuteni. Siinä missä nimettömyyteni on minun turvani, on se myös minun riippukiveni. On ollut elämässä monia hetkiä, joissa olisin halunnut sanoa tästä blogista jotain.. mutta en ole voinut koska silloin nimettömyyteni olisi vaakalaudalla. Ja en halua uhrata sitä nimettömyyttä, en ainakaan vielä.
Asianhan voisi rinnastaa myös kaapista ulos tulemiseen. Osalle olen, osalle en. Yleisesti, kiitos nykyisen yhteiskunan jossa elämme – olen siellä aikalailla pakosta. Koska en oikeastaan halua kiinnittää elämääni sen enempää huomiota, eihän se ole erilaisempaa kuin naapureitteni, on siellä kaapissa vain helpompaa.
Suunnitelmissani on kuitenkin vielä koostaa sellaisia info-paketti tyylisiäkin postauksia, ihan vain koska informaatiota ei voi olla liikaa. Ja ehkä myös sellaista, jossa voisin – itsestäni tietenkin riippuen – mahdollisesti avautua miten minusta on tullut.. no minä. Niistä asioista on kuitenkin hyvin vaikea puhua edes ystävilleni, joiden luulisi tuntevan minut parhaiten. Asiat ovat edelleen vuosienkin jälkeen sen verran kipeitä ja arkoja, eikä aika ole haavojani parantaneet. Tietynlainen masokistisuus itsessäni haluaisi käydä niitä asioita läpi, että paha voisi poistua ja aika hoitaa haavan arveksi – lähinnä muistoksi eilisestä ja voitetusta taistelusta. Siinä missä tiedän, että avautuminen varmaan auttaisi sieluani ja sen painoa en kuitenkaan ole varma onko se minulle tarpeeksi turvallista. En kuitenkaan voisi kertoa kovin yksityiskohtaisesti, en voisi mennä yksityiskohtiin joten mahdollisuus tulla väärin ymmärretyksi nousee niin korkeaksi, jolloin epäilen onko se sen arvoista.
Jäämme siis näkemään mitä huominen tuo, ihan kokonaan. Laihoilla suunnitelmilla ja suurella varauksella. Pienellä toiveella ja keskinkertaisilla rukouksilla. Vai mitä?