Elämä vie, taas kerran!
Uusi kaupunki, uudet tuulet ja muita kliseisiä juttuja. Istun jälleen ystäväni huoneistossa, elämä vie uuteen suuntaan ja kaikki on hyvin.
Huolimatta kaikista salaisuuksista, jotka tuntuvat painavan ja välillä haluavat pintaan – tiedän että niiden oikea paikka tulee joskus. Sillä kun se viimeisenkin lokeron luurankoisesta kaapistani avaan, tiedän että takaisin ei ole menemistä. Se on ihan okei, mutta jotenkin tuntuu että ajoituksella on väliä. Paljonkin väliä.
Silti täällä uudessa kaupungissa kaikki tuntuu menevän niin kuin pitää. Huomenna olen menossa allekirjoittamaan vuokrasopimusta ja minulla on virallisesti ainakin jonkin aikaa joku paikka jossa asua. Ei paha ihmiseltä, joka vasta saapui kaupunkiin. Kun mahdollisuus tulee eteen, siihen on tartuttava molemmin käsin. Se on asia, jonka olen tänään taas oppinut. Saatan nimittäin useammin kuin kerran jäädä miettimään aikataulutusta ja oikeaa ajankohtaa, koska minusta tuntuu että pitää tehdä asioita oikealla hetkellä. Eihän tätäkään blogi olisi, ellen olisi sitä aikaisemmin hieman pohtinut ja vasta sitte toiminut. Toisaalta joskus tekee myös hyvää vain heittäytyä elämän pyörteisiin, sen jos jotain olen oppinut tänään.
Tavoilleni uskollisena, en voi olla ajattelematta sitä että mikä on oikea ajankohta ja millekin. Sillä varsinkin nyt, tässä uudessa kaupungissa ja elämän täydellisessä uudessa suunnassa – olen välillä hieman hukassa ja välillä melkein oikealla reitillä. Olen odottanut tätä mahdollisuutta jatkaa opiskeluita jo monta vuotta, niin kuin monet ystäväni tietävät ja nyt se on vihdoin käsillä. On iskettävä jalkansa lujasti maahan ja näyttää närhen munat. Nyt on sen aika, näyttää mihin pystyy ja antaa muiden mielipiteiden olla. Ainakin elämän monilla osa-alueilla, milloin se sitten siirtyy niihin luurankokaappien salaisiin nurkkiin… sen vain aika näyttää.
En voi kuitenkaan sanoa, että en ole peloissani. Sillä tiedän sen, että kun jaan sen viimeisen salaisuuden ystävieni kanssa, heidän käsityksensä muuttuu minusta. Naps vain ja uusi minä olen heidän edessään. Toisaalta he tietävät, että se salaisuus ei aukene helposti. Se vaatii minulta hyvin paljon, että voin luottaa muihin niin paljon. Ja ennen kaikkea haluaisin olla vapaa siitä salaisuudesta, koska minusta tuntuu että se pitää vieläkin kahleitaan minussa – se ei anna minun olla minä. Ja silti tiedän, että nyt ei ole aika. Ei vielä, mutta ihan kohta. Sillä se pelottaa, näyttää se viimeinen puoli. Kääntää poski viimeisen kerran, ainakin siltä se tuntuu.
Ehkä suurin asia mitä pohdin, on juurikin ystävieni reaktio. Omistan aivan mahtavia ystäviä, jotka ymmärtävät. He ovat suuri tukeni ja turvani, tiedän olevani siunattu jollain tasolla. Kun miettii miten vähän hyviä ystäviä minulla oli nuoruudessani, tuo nykyinen joukko on ihan mahtava ja en voisi vaihtaa heistä ketään. He ovat siinä ja rakastavat minua sellaisena kuin olen, mutta silti minä pelkään. Pelko tulee lapsuudesta, pelko tulee nuoruudesta. Niin kuin aina, menneisyyden aaveet ovat tässä päivässä.
Silti huolimatta tämän päivän hienoista nousuista ja pohtivasta tulevaisuudesta, otan sen ilolla vastaan. Olen ylpeästi minä. Ja ehkä vielä tämän vuoden aikana voin hyvin sanoa sen viimeisenkin mörön ääneen, ottaa sen viimeisen taistelun ja voittaa se. Tämä vuosi on monien ensimmäisten asioiden tekemistä, uusien asioiden kohtaamista. Suuria seikkailuja, sitä suurempia voittoja.