Forever Alone

Nuorenpana naureskelin, että olisin ”ikuisesti yksin”. Se oli kepeä vitsi, luomaan huumoria nuoren tytön elämään. Ystäväni puhua papattivat pojista ja hevosista, yleensä samaan hengenvetoon ja itse lähinnä mietin milloin olisi seuraavan kerran hyvä aika joku suosikki kirjoistani. Jo nuorenpana koin sosiaalista painetta tykätä jostain pojasta. Joskus paine yltyi niin kovaksi, varsinkin välitunnilla, että saatoin vain huutaa jonkun tuntemani pojan nimen ääneen. Se oli loppujen lopuksi noloa kummallekin. Sillä maineeni, varsinkin ala-asteella missä tätä painetta oli enemmän, ei ollut kovin häävi. Viat lähtivät niin nimestä, kätisyydestä ja ulkonäöstä. Huh huh.

Olin kuitenkin ollut vielä hieman nuorempana sellainen poikatyttö, joka kiipeili puihin poikien perässä kuin myös karkasi ensimäisenä päivänä päiväkodista. Kuin huomaamattani jouduin aina välillä vaikeuksiin, olin sen verran utelias ja uskallusta oli enemmän kuin pelkoa. Mitä pidemmälle olen elänyt, sitä enemmän pelkään kuin uskallan. Tuo muutos saattoi johtua myös siitä miten minua kohdeltiin kuin ”tein jotain väärin”. Sain kuritusta ja kovia sanoja, siinä missä pojille sanottiin vain että ”pojat on poikia”.

Lopulta tuo epätasa-arvo meni jopa niin vahvaksi, että se nuori tyttö joka pohti suuria seikkailujen määrää iltahämärän jälkeen koki vaikeuksia nukkua ulkoa kuuluvien äänien takia. Puhumattakaan, että olisi oma-aloitteisesti pitänyt tehdä jotain. Ei pystynyt, koska ajatuskin virheiden tekemisestä oli painajainen joka ei koskaan loppunut. Tiedä sitten kuinka 1+1=2 koko tilanne oli, mutta edelleenkin yritän ravistella eroon siitä ahdistuksesta ja pelosta joka aikanaan tarttui minunkin uskaliaan sydämeen sellaisella tarmolla. Minkälainen elämä olisi ollut, jos minusta ei olisi tullut minä? Elämäni suurimpia kysymyksiä. Luultavasti myös niitä, joihin ei koskaan saa vastausta mutta aina kyselee silloin tällöin.

Olen kuitenkin useammin kuin huokaillut pimeään (en hirveästi enää itke, vaikka nuorempana tein sitä enemmänkin) elämääni ja mihin se vie. Täynnä mahdollisuuksia, pelkoon kuristuva uskaliaan sydän ja hirveä halu miellyttää ja olla mieliksi. Olen liian kiva, mutta kaikki luottavat minuun. Yritä siinä sitten löytää se oma juttu. Varsinkin kun tuntee, että sen löytää (edes hetkeksi) niin kuulee kuinka se ei ole tyttöjen juttu tai ehkä vähän vanhempana. Tai aika on väärä. Mitähän niitä kaikkia syitä on vuosien varrella ollut. 

Kuitenkin, siinä missä nuoremapana aloin suunnattomasti pelkäämään, minä myös sairastuin. Johtuen juurikin menosta kotona, ja koulussa. Kiusaamista monelta taholta + muutenkin vähän heiluva mieli. Vielä muutama vuosi sitten naureskelin, että 13-vuotiaana minä heräsin uudelleen henkiin. Ehkä, ehkä en. En edelleenkään osaa sanoa, että täysin hengissä oltaisiin. Henkisen puolen sairaudet kun sattuvat olemaan hieman hankalia, varsinkin kun niitä vastaan taistelee ilman hoitoa. Sillä minuahan ei ole diagnosoitu, enkä varmaan koskaan sille tielle vielä lähde, vaikka siis läheisimmät sitä suosittelevatkin. On kuulemma aihetta, mitä se sitten tarkottaakin. Tai siis tiedän tietenkin, en sentään niin houruinen ole, mutta ei se tee lähtemistä helpommaksi. Omaan henkiseen helvettiin tullaan varmaan tekemään useampia retkiä ennen kuin uskon olevani tarpeeksi sairas, mutta toistaalta mahdollisuus parantua täysin on aina.

Haluan kuitenkin edelleen uskoa, että valo näkyy jo tunnelin päässä. Tai että se on näkynyt jo jonki aikaa. Minulla on muutama ystävä, joihin luotan näissä asioissa. Minulla on suurempi määrä ystäviä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. 

Yhteiskunta saattaa ajatella, että olen edelleenkin ja tulen aina olemaan ikuisesti yksin. Forever Alone ja silleen, nyyh nyyh. Sen takia, että en jaa elämääni seurustelukumppanin kanssa, ei tee elämästäni yhtään sen vähemmän rikasta. Kuten sanoin, minulla on hyvin paljon tuttuja, suurehko määrä hyviä ystäviä ja niitä läheisiäkin on riittävästi. Minä en ole yksin, minä en tule koskaan olemaan yksin. En, ellen niin itse halua. En kuitenkaan suunnittele muuttuvani erakoksi. Ehei.

Lähinnä tuntuu, että tavallaan tutustun koko ajan lisää ihmisiin. Vaikka siis oikeasti olen kyllä edelleen sellainen epäsosiaalinen suomalainen, joka tarvitsee kaksi viskipaukkua ennen kuin pystyy edes jotenkin luontevasti ja pelotta juttelemaan puolitutulle tai sitten ventovieraalle. Tietenkin se ärsyttää, kun pystyy näkemään sen oman epäsosiaalisuuden, mutta silti suu pysyy supussa. Näissä tilanteissa kun huomaan olevani liian selvä uskaltaakseni tehdä jotain, lähden yleensä joko kotiin (eli ei ole rahaa juoda) tai sitten juon lisää. Jotenkin tämäkin hälvenee, kunhan pääsen jonkun laitteen välityksellä viestittelemään. Tietenkin, ottaa se silloinkin voimille aina välillä – mutta eihän se keskustelukumppani silloin välttämättä tiedä kuinka tanssit ripaskan ja valssin sekoitusta olohuoneessasi jokaisen lauseen jälkeen kun pelottaa ja ahdistaa vaan ihan vitusti. 

Tietenkin, olen yleensä myös se yllytyshullu itselleni että kun sen ahdistuksen näen niin juoksen sitä kohti vain kovempaa. Yritän, aina välillä vain, voittaa sen ja ehkä olla pelkäämättä seuraavalla kerralla niin paljon. Yritys hyvä kymmenen hei!