Miltä tuntuu?

Miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, joka pitää rakkautta (varsinkin romanttista) ihmisen elämän kohokohtana ja määränpäänä?
Miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jonka mielestä kaikki harrastavat seksiä tai ainakin tuntevat seksuaalista vetovoimaa toista ihmistä kohtaan?
Miltä tuntuu, kun huomaa, että ei kuulu joukkoon?

Viimeiseen kysymykseen voi vastata helposti, että tuntuu kamalalta. Päällimmäisin syy miksi tuntuu niin kamalalta ja miksi tuntuu siltä, että juuri minussa on vika on juurikin se yhteiskunta ja sen odotukset. Toisaalta sitä ei halua olla mikään moraalin kello ihmisille ympärilleen, ystäville ja perheelle, että minkälaista kenenkin elämä pitäisi olla. Silti tuntuu ja silti se on juurikin sitä, että sinulta odotetaan tietynlaista käyttäytymistä. Ja kun et osoita tätä käyttäytymistä, mikä lasketaan normaaliksi niin sinussa on se vika. Olenkin aina miettinyt, että mikä ihme on sitä normaalia käyttäymistä kun puhutaan ihmisistä? 

Toisaalta silloin kun olin nuorempi, kaikki oli tavallaan helpommin. Ihmiset saattoivat kysyä seurustelukumppanin perään, lähinnä kiusoitellen ja katsellen miten teini reagoi tähän provosointiin. Vuosien kuluessa kysymystulvan sävy muuttui ensin epäuskoiseksi, sitten huolestuneeksi ja lopulta vähän epätoivoiseksi. Jonkin ajan kuluttua ei enää edes kysytty, eihän minulla kuitenkaan mitään sutinaa olisi. Miksi edes olisi ollut, kun ei yksinkertaisesti kiinnostanut? Sen takia ne hyväntahtoiseksikin tarkoitetut kysymykset tuntuivat häiritsevän ahdistavilta, varsinkin kun useimmat tiesivät, että en seurustellut tai edes halunnut seurustella. 

Nuorenpana tällaiset asiat on helppo ohittaa, mutta kun 20 ikävuosi alkoi tulemaan lähemmäksi muuttuivat ne kysymykset kuten kerroin. Nykyään lähinnä vastaan tiukasti perheelleni, jos kyselevät että kerron jos on jotain kerrottavaa. Saan silti uteluita, jos en seurustelukumppanista niin lapsista. Ajatus tuntuu hölmöltä, että on enemmän kuin normaalia että hankkisin juuri nyt yksin lapsia kuin että olisin vain yksin. Mielummin yksinhuoltaja kuin sinkku?

Ehkä minun kuitenkin pitäisi tarkentaa, että vaikka olen aseksuaali (kaapissa oleva sellainen suurimmaksi osaksi) niin olen myös aromanttinen. En tunne seksuaalista tai romanttista vetovoimaa muita ihmisiä kohtaan. Siksi elämä tuntuu välillä niin oudolta, kun elää tietyllä niin sen normaaliksi ajateltavan listan ulkopuolella. 

Miltä tuntuu elää kaapissa?

Hieman turhalta ja turhauttavalta. Suurimmaksi osaksi turhauttavalta, koska yhteiskunta jossa elämme ei halua tiedostaa että minä tai minun kaltaisia on olemassa. Varsinkin kun tiedän tasan tarkkaan, että muilla vähemmistöillä on varmaan hieman tukalammat oltavat suhteessa minuun joka ei sellaisen pienen asian kuin seksuaalisuuden kanssa tule toimeen nykyisten normatiivien kanssa. Monet, myös minä itse, tuntuvat ajattelevan usein että voinhan minä vain marssia ulos kaapista. Eihän se ole niin iso juttu, että on aseksuaali? Vai? 

Tuollaiset kysymykset ja olettamukset tuntuvat kirpeästi sielussani, koska eihän kukaan oikeastaan kysy homoilta tai lesboilta noita kysymyksiä (ainakaan toivottavasti). Sillä siinä on aina ihmisestä ja hänen perheestään riippuen aina riski tulla kaapista. Ihmiset, jotka eivät elä kaapissa eivät tiedä minkälaista on elää kaapissa.

Seksuaalinen suuntautumiseni, tai siis se että en tunne seksuaalista vetovoimaa, on vain pieni osa minua. Tärkeä osa, mutta kuitenkin vain osa minua. Vähän samanlainen asia, että minkäväriset hiukset sinulla on luonnostaan tai mikä on lempibändisi. Seksuaalisuushan on hieman liikkuva käsite, se muuttuu ihmisen mukana, ainakin jonkin verran. Tai näin minä ainakin uskon. Siksi se sattuukin niin paljon, kun yhteiskunta sanoo sinulle että seksuaalisuudessasi on häiriö tai se on puutteellinen. En kuitenkaan kiellä sitä mahdollisuutta, että näin olisi jonkun kohdalla riippuen juurikin kyseisen henkilön lapsuudesta/nuoruudesta. Se ei kuitenkaan ole universaali totuus, joten tuollaisten asioiden möläyttäminen ei ole soveliasta. Jokainen aseksuaali on erilainen, ihan niin kuin jokainen ihminen on erilainen. 

Miltä sinusta tuntuisi kun perhe, joka rakastaa sinua, hyväksyy sinut helpommin homoseksuaalina kuin aseksuaalina? 

Yllämainittu kysymys on yksi niistä syistä miksi olenkin juuri perheelleni vielä kaapissa. Muutenkin vain muutama ihminen oikeassa elämässäni tietävät ”suuren salaisuuteni”. Sillä kaapista ulos tuleminen on eräänlainen riski, vaikka Suomessahan on kaikki menossa koko ajan parempaan suuntaan kun puhutaan seksuaalivähemmistöistä. Paitsi aseksuaalisuuden kanssa, sillä se koetaan edelleen häiriönä tai puutteena ihmisen seksuaalisuudessa kuin omana seksuaalisena suuntautumisena. 

Rakas Suomi, minä en ole puutteellinen eikä minussa ole vikaa. Ei ole, vaikka en koe seksuaalista vetovoimaa. Eivätkä muutkaan jotka ovat samanlaisia kuin minä, ole ihmisiä joissa olisi vika tai puute. Olisiko jo vihdoin aika, että heräisit siltä kivikaudelta missä elät ja heittäisit seksuaalisuuteen liittyvät normit romukoppaan ja aloittaisit alusta? 

Ei myöskään pidä unohtaa, että vaikka ihminen olisi aseksuaali tämä ei tarkoita etteikö hän osaisi rakastua tai haluaisi rakastua tai haluaisi parisuhdetta. Jokainen ihminen on erilainen, jokainen aseksuaali on erilainen. Puhumattakaan, että jos ihminen on aromanttinen, että hän ei osaisi rakastaa tai rakastua. Se taitaa kuitenkin olla toisen postauksen aihe..