Missä se harmaa on?
Puhuimme joku aika sitten ystäväni kanssa siitä kuinka olemme muuttuneet ihmisinä. Sanoin kokeneeni itsessäni muutoksen, mutta en ollut varma minkälainen se olisi. Ystävälläni on selkeä näkemys siitä miten itseni löytäminen oli muuttanut minua ihmisenä. En kuulemma ollut enää niin.. hellävarainen? Koska kävimme keskustelun englanniksi, tuntuu hyvin vaikealta löytää sopiva sana suomeksi. Ystäväni mukaan en enää ole niin gentle kuin esim. silloin kun tutustuimme.
Olemme nyt tunteneet tuon ystävän kanssa muutaman vuoden ja olemme hyvin läheisiä. Parhaita ystäviä jopa. En voisi kieltää, etteikö se pysäyttänyt kun hän sanoi että en ole enää hellävarainen tai miten ihmeessä nyt käännätkään tuon sanan joka voi kontekstista riippuen tarkoittaa kymmentä eri asiaa. Itsepäisenä pässinä tietenkin halusin kuulla vähän lisää siitä miten hän oli päätynyt tuohon ajatelmaan. Ja silloin hän kertoikin iloisesti, että vaikka tuo asia oli muuttunut niin olin silti aikalailla samanlainen silloin kun tutustuimme. Ehkä aika muuttaa ihmistä, varsinkin silloin kun he löytävät itseään ja tutustuvat itseensä paremmin.
En voi kieltää, etteikö ystäväni olisi oikeassa. Herran jumala, naulan kantaanhan hän osui – taas. Tietyllä tavalla uskon, että olen menettänyt osan herkkyydestä viimeisten vuosien varrella. Jollain tavalla myös suren tätä menetystä, mutta toisaalta en myöskään jää hirveästi itkemään sen perään. Olen yrittänyt ahkerasti kitkeä paskaa elämästäni, ja se on näköjään tuottanut tuloksia. En jaksa koko aikaa pyydellä anteeksi olemassaololleni, enkä myöskään jaksa kritisoida muiden olemassa oloa. Yritän olla avoin ja hyväksyvä, vaikka tiedän kuinka helppo minut on vetää mukaan marginaalijuttujen maailmaan. Se, että tiedostaa sen kuinka nopeasti voit olla näkemättä metsää puilta helpottaa vähän.
Tänään nämä ajatukset ovat pyörineet päässäni, koska monesti minunlaiset ihmiset – aseksuaalit/aromanttiset – halutaan kuvailla tunteettomina ihmisinä. Tietokoneita, älykköinä. Loogisina ja brutaaleina. Tiedostan jollain tasolla sen, että olen kallistunut tuohon suuntaan.. tavallaan. Että rakastankaan sanaa tavallaan, koska.. tavallaan. Siinä missä rakastan ja tulen aina olemaan ystävieni tukena niin ymmärrän myös sen kuinka rajallista minunkaan rakkauteni ja tukeni on. En halua sen olevan yksipuolista. Odotan vastakaikua. Tavallaan. Luottamus on minulle se suurin juttu, jos joku pettää sen kerran niin se ei ole vielä niin paha. Toisaalta sitä luottamusta on vaikea saada takaisin. Minulle myös helposti kertyy näitä ennakkoluuloja, joita yritän olla kuuntelematta. Haluan olla avoin, mutta tuntuu että luen joskus liian läheltä ja liian tarkasti. Ja koska katson liian tarkkaan näen asiat hyvinkin mustavalkoisina, minkä olen todennut ongelmaksi myös ystävälleni. Joka sitten kyseli, ettenkö videopelin hahmon kautta ole ymmärtänyt harmaan tärkeyttä näissä asioissa. Olenhan minä, teoriassa. Käytäntö? Mjoo.
Tiedän kuitenkin sen, että en halua sytyttää itseäni tuleen vain pitääkseni muut lämpiminä. En halua uhrata itseäni sen takia, että muut pitäisivät minusta. Ehkä tämä myös tarkoittaa sitä, että saan kuivahkon opettajan nauramaan ideastani liittyen hyvin kirjoitettuun kauhuun. Kuka tietää.