Kun olin teini-ikäinen internet oli se paikka minulla, jossa sai olla rauhassa. Koin tuohon aikaan internetin vähän niin kuin omana temmellyskenttänä. Se oli kuin salainen maailma, jossa minua suojeli anonyymiys. Nykyään tuo anonyymiys on vaikeampaa. Ironia on toki siinä, että kirjoitan tätä blogia nimimerkillä enkä omallani. Puhun siis tämän blogin ulkopuolisesta elämästä tässä virtuaalisessa todellisuudessa, jonka ihminen on aikoinaan luonut.

En voi väittää, että minulla menisi paremmin kuin kesällä. En voi väittää, että elämäni olisi ruusuilla tanssimista tällä hetkellä. En ole ollut koulussa kuukauttakaan, kun vaan makaan sängyssä samaan aikaan kun tietyt jutut ahdistaa ja tietyt asiat saavat hymyilemään innostuksesta. 

Aiemmin tällä viikolla puhuin ystäväni kanssa yhdestä uudesta tuttavuudestani, koska en osannut (toim. huom. en osaa vieläkään) lukea hänen tarkoituksiaan. Ehkä hän haluaa olla uusi ystävä, ehkä enemmän? Muutaman päivän jälkeen en jaksa edes jäädä vatvomaan noita asioita. Ystäväni mielestä olen paranoidi tämmöisten asioiden suhteen ja käytökseni on aina sama, kun samanlainen tilanne tulee esiin. Ehkä. 

Hypätään takaisin tekstin alkupäähän ja internetin anonyymiyteen. Minulla on jonkin verran internet ystäviä, mutta ei niin paljon kuin teini-ikäisenä. Kuulun siihen sukupolveen, joka hengasi erilaisilla foorumeilla. Noissa paikoissa oltiin nimimerkin takana. Nimimerkki antoi suojaa ja varmuutta, antoi eräänlaista vapautta. Puhua asioista, jotka vaikuttivat omaan elämään tai olla puhumatta.

En osaa puhua ongelmistani tai ajatuksistani läheisteni kanssa. Se on ongelma, jonka tiedostan. Se on ongelma, joka tälläkin hetkellä syö minua. Olen liian hyvä laittamaan sen naamarin, hymyn paikoilleen ja sanomaan, että kaikki on hyvin. Sanomaan, että kyllä minä jaksan ja pystyn. Onko todellisuus samaan kaavaan kuuluvaa? En tiedä. 

Osaan jollain tasolla katsoa mistä oma tapa piilottaa ja pullottaa tunteet ja olotilat ja taistella eteenpäin tulee. Se on selviytymiskeino. Tai ainakin yrittää olla. Koen myös sen, että kun menen kouluun (mikä on se helppo osuus) niin kaikki on hyvin. En vain saa tiettyjä asioita tehtyä, vaan lamaannun koska en pysty pitämään mielenkiintoa yllä.

Kaiken takana piilee se ajatus, että ei halua olla pettymyksesi. Ei halua olla taakaksi. Kun on ennenkin pystynyt taistelemaan ja voittamaan. On ennenkin selvinnyt. On ennenkin jaksanut. Asiat eivät myöskään olisi niin vaikeita, mutta kun en halua nostaa äläkkää. En niin luokkalaisteni kuin koulun puolesta. Opintoni ovat edistyneet hyvin, olen yhtä kurssia lukuunottamatta suorittanut kaiken. Kunnes tuli syksy ja seinä vastaan. Tiedän myös, että en pysty jatkamaan tätä ikuisesti. 

Unohtamatta tietenkään, kuinka monta vuotta sitten avauduin tunteistani ja tuntemuksistani ihmiselle jonka koin ystäväkseni. En saanut ymmärrystä tai apukeinoja. Lähinnä muistiin jäi toisen kovat sanat minun kaksinaamaisuudestani. Kuulemma ihminen, joka nauraa niin heleästi kuin minä ei voi olla masentunut.

Ainut syy miksi edes kirjoitin tänne on, että minulla ei ole muuta kanavaa purkaa tuntemuksiani. Kaikkialla muualla olen nimellä, omalla henkilöllisyydelläni. Vain tämän kerran haluan vain vähän levittää taakkaani, ilman että se alkaa painamaan kenenkään muun kantamuksissa. Onko se liikaa vaadittu? Ehkä.