Minun pitäisi keskittyä tekemään taustatutkimusta yhteen koulujuttuun tai kotitehtävien tekoon toiseen koulujuttuun. Sen sijaan syön karkkia ilta-auringon hämärässä ja mietin ystäväni sanoja. Sanoja, jotka satuttavat mutta eivät kuitenkaan niin paljon, koska kyseessä on ystävä. Mutta silti niin paljon, koska se on sitä klassista rajaamistä meihin ja teihin.

Tarkennettakoon, että ystäväni käy hieman vaikeita aikoija läpi. Hän on ystäväporukastaan viimeinen, joka ei seurustele tai ole löytänyt rakkautta. Minä en, häntä lainatakseni, kuulu tähän laskelmaan millään tavalla koska en etsi seurustelu suhdetta tai halua rakkautta. Tuo rakas ystäväni kokee itsensä ulkopuolikseksi ryhmässä, joka on löytänyt niin sanotun toisen osapuolen itselleen. Ymmärrän ainakin osittain sen ulkopuolisuuden tunteen, joka repii tätä ystävääni kahtia. Sanon osittain, koska haluan kailottaa maailmalle ja muille, että ihmisen siviilisäädyn taso ei kerro hänen arvoaan. Kuunteleeko minua kukaan? No eipä juuri.

Samalla kun yritän sanoa ystävälleni, että toivoa ei ole menetetty ja hän kyllä varmasti löytää jonkun. Toivon niin hyvin paljon. Ehkä liiankin kanssa. Koen silti äärimmäistä ristiriitaisuutta, koska ystäväni haukkuu itsensä lyttyyn sen perusteella että hän ei seurustele. En ymmärrä miksi sama arvostelu ei kohdistu minuun (toim. huom. kyllä kohdistuu jollain tasolla ja tavalla mutta minä näytän sille keskisormea ja käsken menemään muualle) ja miksi se on niin tärkeää.

Voin suoraan myöntää, etten ymmärrä miten niin fiksu ja hieno ihminen ei pysty tunnistamaan omaa ihmisarvoaan. Ihan niin kuin kenenkään, sukupuoleen katsomatta arvo riippuisi siitä kenen kanssa elämässä menee käsikynkässä. 

Olemme tämän ystäväni kanssa hyvin samanlaisia monilla tavoin, mutta tämä on yksi niistä asioista jotka rajaavat meihin eri heimoihin ihan täysin. Haluaisin myös auttaa ystävääni, mutta minun täytyy myöntää ettei minulla ole työkaluja tähän. Ei riitä, että kerron hänelle useasti ettei hänen ihmisarvonsa määräydy sen mukaan onko hän suhteessa vai ei. 

Olen myös kysynyt asiasta useaan otteeseen, että miksi tilanne on niin kiperä. Kuulemma seurustelukumppani näyttäisi maailmalle, kuin myös hänelle itselleen, että hän on ”hyvä ihminen” ja että ”hänessä ei ole mitään vikaa” ja kuinka ”normaali hän on”. 

Ymmärrykseni kyllä ei riitä noin pitkälle. Koska mitä olen jotain oppinut vuosien varrella niin ihmisen hyvyys ihmisenä tai ongelmattomuus tai normaalius ei liity mitenkään kyseisen henkilön siviilisäätyyn. Tai ei ainakaan pitäisi. Onko näin todellisuudessa? No eipä juuri. 

Tuntuukin, että olen aina välillä hyvin yksin tämän ajatusmaailmani kanssa. Siis sen, että ihmisen seurustelusuhde tai sen puute ei vaikuta kyseisen henkilön ihmisarvoon millään tavalla.