Olen äärimmäinen tarkkailija. Ihmiseksi, joka viihtyy hyvin paljon itsekseni ja neljän seinän sisällä olen hyvin tarkkaavainen. En tiedä mistä olen tämän omaksunut, siis kaiken tarkkailemisen, vai onko se ollut osa persoonaani aina ja ikuisesti.
Kiinnitän huomiota niin omiin rutiineihini kuin muiden. Lähistölläni asuvat ihmiset kuuluvat tarkkailun kohteisiini, suurimmaksi osaksi. Ei haittaa, vaikka olisinkin poissa vanhempieni luota pitkän aikaan. Silmäni aina löytävät uudelleen niihin tiettyihin ihmisiin joiden elämänmenoa pohdin.
Tietyllä tavalla tarkkailu voi olla raastaavaa ja ahdistavaa. En kuitenkaa halua leimakseni stalkkeria, mutta silti tästä tarkkaavaisuudestani on jotain hyötyä. Ainakin haluan ajatella niin. Ehkä se pointti on siinä, että sitä pitää osaa käyttää hyväkseen ja hyvän puolesta. Kuin vastakohtaisesti toisille harmin aiheuttamaksi.
Kun koulutoveri tai ystävä on hädässä, minä näen sen yleensä ennen kuin se toinen osapuoli avaa suunsa. Pienet vihjeet, eleet ja asennot kertovat meistä ihmisistä hyvin paljon. Niin myös se kuinka kävelemme (hyvä tapa tunnistaa ystävä kauempaa, kun tietää heidän kävelytyylinsä) tai yleinen oleminen.
On silti eri asia vain tarkkailla ympäristöään kuin ottaa siihen myös kontaktia. Jos huomaan naapurustossa elävällä olevan hyvä päivä tulen itsekin paremmalle tuulelle. Vaikka emmehän me edes ole koskaan jutelleet. Osuneet samaan bussiin tai samalle kadulle muutaman kerran. Ja jos tutulla on huono olla, niin yleensä kyllä myös alan kyselemään onko kaikki ok. Kyselyni peruste ei siis ole ahdistella ihmisiä, vaan mahdollisuuksien mukaan auttaa heitä. Puhuminen omista asioista auttaa ottamaan niihin vähän välimatkaa ja ehkä selvittää ne. Joskus pelkästään siitä taakasta kertominen toiselle on tarpeeksi. Ilman sen tarkempia erittelyitä.
Toisella tavalla tarkkaavaisuuteni tulee esille myös ns. flunssakausina. Kannan ylimääräisiä nenäliinoja etc. flunssankarkoitustarvikkeita mukanani enkä koe ongelmakseni niiden jakamisen. Oli sitten kyse nenäliinapakkauksesta kuin yskänpastillisesta. Eräällä tavalla se, että pystyy ujuttamaan toisen eteen avunannon huomaamatta on varsin palkitsevaa. Tietenkin myös ihmiset oppivat myös lukemaan minua ja kerkeävät kaivamaan oman nenäliinansa esiin ennen kuin annan omistani. Kesäkaudella taas minulla on kassissani aurinkorasvaa jota mielelläni annan muille auringosta kärsiville. Vaikka eihän tänä kesänä nyt niin kamalasti ole aurinko paistanut, vielä.
Yksi tärkeimmistä asioista minkä olen vuosien varrella on myös ollut se, että osaan myös olla tarkkailematta. Tai ainakin yritän olla. En voi koskaan sulkea pois ympäristöni tutkimista, mutta voin yrittää olla kiinnittämättä siihen huomiota. Temppu onnistuu paremmin mitä turvallisemmaksi ympäristöni koen. Loogisesti mitä epävarmempi olen, sitä enemmän katseeni kiertää ympäristöäni.
