On sunnuntai ja päivä alkaa hiljalleen kääntyä iltaan. Koko päivän ajan nauttinut kokonaisesta viikosta. Kaikesta mitä on saanut aikaan, kaikki mihin on ollut osallisena ja muutenkin elämästä. Viimeiset vähän yli kuusi päivää vilisevät silmien edessä, koska on jälleen aika valmistautua uuteen viikkoon. Ensi viikolla on taas erilainen meno, eri meininki. 

Näin ensimmäisen vuoden lähestyessä loppuaan, olen huomannut viettäväni enemmän ja enemmän haikeita sunnuntai-iltoja. Pohdin niin mennyttä viikkoa kuin mennyttä vuotta – tai kahta – samaan aikaan. Moni viikko on loppunut onnelliseen sävyyn, moni viikko antaa mahdollisuuden olla kiitollinen.

Tuntuu hieman erikoiselta, kun elämä menee niin hyvin. Tietenkin tänään kirjoitin uudestaan yhden esseen, koska huomaamattani olin edellisen kirjoitanut aiheen vierestä. Silti heilun hiljalleen sunnuntai-iltana musiikin tahdissa ja herkistyn. Milloin omasta elämstä tuli niin ihana? Muistanhan edelleen tarkasti kun se ei ollut niin ihanaa. Kun kaikki päivät oli toisensa kopioita. Kun upotin itseni videopeleihin ja fiktioon, enkä oikeasti elänyt omaa elämääni. Jo pelkästään vuoden aikana elämäni on muuttunut niin paljon sisäisesti kuin ulkoisestikin. En ole enää ihan se sama ihminen kuin vuosi sitten.

On yksi suuri vapaus saada elää sellaisena kun on, mutta toisenlainen suuri vapaus on kun saa elää sellaista elämää kuin haluaa. Ehkä se on se mitä olen oppinut viimeisen vuoden aikana. Saanut yhden uuden vapauden olla oma itseni, koska olen johtanut sellaista elämää kuin olen halunnut elää. Saanut mahdollisuuksia kehittää itseäni ja ottanut ne mahdollisuudet mahdollisimman hyvin käyttöön. 

Ehkä parhainta onkin juuri ne ajatukset, että olen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana tavannut ja tutustunut monimuotoiseen porukkaan ja löytänyt paikkani heidän joukostaan. Meillä kaikilla on tarkoitus olla juuri tässä hetkessä, meillä kaikilla on toisellemme jotain opetettavaa. Oli se sitten ihan kunnollisia neuvoja nykyhetkessä, kuin sellaisia oppitunteja joiden hyödyn ymmärtää vasta vuosien päässä. 

Myös heidän joukossaan minä saan olla sellainen kuin olen. Ei tarvitse esittää olevansa erilainen, tai ottaa kantaa asioihin jotka eivät kiinnosta. Ja kun saa vapauden olla oma itsensä, oppii elämästä yhtä sun toista. En kyllä voi olla sanomatta, että lempinimi Viisastenkivi ei tuntuisi kovin egoani hivelevältä. Siitä saa jotain hyvää, kun ihmiset ympärillä arvostavat mielipiteitäsi ja kannanottojasi aiheisiin. Tai kysyvät nimeenomaan sinulta miten asiat hoituvat. Näitäkin asioita kohtuudella myös.

Ennen kaikkea olen hyvin kiitollinen nykyisestä elämästäni. Jopa niin kiitollinen, että itken kun olen niin onnellinen ja elämä on ihanaa. Sellaista kunnon hinajaa josta Nalle Puh nauttii myös. Se on myös sellainen elämä jonka haluaa jakaa ystävien ja rakkaiden kanssa. Ja sellainen jonka toivoo, että muillakin olisi.