Hieman yli vuosi sitten kierin tasaisin väliajoin ennen näkemättömässä tuskassa. Sydäntä ahdisti ja rinnan päällä istui norsu useammin kuin kerran. Katselin ystäväpiiriäni, elämääni ja vanhempiani. Siirsin katseeni mediaan ympärilläni, pohdin lapsuuttani ja löin päätäni seinään. Jos yöllä en saanut nukuttua vietin sen pohtien missä menin väärään suuntaan ja missä se pelastus on. En kokenut sopivani tähän yhteiskuntaan ollenkaan, mutta nykytilanteeseen verraten en myöskään kokenut asiaa vapauttava kokemuksena. Se oli kuin riippukivi kaulassani, painamassa selkääni köyryyn mitä vanhemmaksi tulin. Kaikki muut ihmiset elämässänihän tuntuivat elävän elämänsä niin kuin pitää. Minussa oli joku vika, kun en pystynytkään siihen samaan kuin muut.

Siinä missä ala-asteella vielä naureskelin, että tulen viettämään elämäni yksin. Minulla oli lämminhenkinen yhden hengen yhdistys, jonka nimi taisi olla Ikuisesti yksin Ry. Tai jotain muuta rimmaavaa. Riippuen toki kuukaudesta sana yksin vaihtui yksinäiseksi. En silti koskaan tuntenut olevani yksinäinen, sen verran vapauttavaa minusta oli olla yksin. Aina välillä sen hetkinen läheinen ystävä liittyi yhdistykseeni, kunnes lähinnä viikon sisällä he kertoivat että eivät voineet olla mukana toiminassa koska olivat löytäneet poikaystävän. Tyypilliseen tapaani minä pyörittelin silmiäni (joko päin naama tai heti katseen välttäessä) ja toivotin hyvää jatkoa! Että ei minua haitannut, kyllä minä pärjään! Niinhän minä pärjäsin.

Mennään muutama vuosi eteenpäin ja alan itkemään itseäni uneen, koska olen ymmärtänyt jotain hyvin tärkeää. Haluttomuuteni seurustelusuhteisiin ei olekaan söpöä tai mitenkään mielenkiintoista. Lähinnä se on.. mielenvikaista. Ongelmallista. Väärää. Viallista. Kamalaa. Hullujen hommaa. Eihän ihminen voi olla onnellinen ja terve jos hänellä ei ole sitä yhtä oikeaa elämässä, Samaan tahtiin kun katsoin pariutuvia ystäviäni minä uppouduin fiktiiviseen maailmaan. Pulpahdan takaisin oikeaseen elämään antaakseni parisuhdeneuvoja ystävilleni, jotka toteavat neuvoni kultaakin kalliimmaksi. Seurustelussa olen ihan n00b, mutta silti tiedän miten hommat toimii. 

Ilokseni voin sanoa, että nykyään ymmärrän itseäni paremmin. Enkä enää tunne olevani viallinen tai rikkinäinen ihminen. Tai siis olenhan minä, kun miettii menneisyyden kalisevia luurankoja, mutta en kuitenkaan niin viallinen kuin muutkaan ihmiset. Se että en halua jotain mitä suurin osa maapallon ihmisistä haluavat, ei tee minusta vähempää ihmistä. Toisaalta vietin monet vuodet elämästäni eläen ajatellen, että olen ainut. Ainut ihminen koko planeetalla joka ei ole kiinnostunut sen oikean etsimisestä tai perheen perustamisesta. On kuitenkin hirveän vaikeaa muuttaa omaa ajatusmallia, että et olekaan mielenvikainen, ongelmallinen, väärä, virallinen, kamala tai hullu. On hirveän vaikeaa hyväksyä, että vaikka yhteiskunta sanoo että on vain yksi tie onneen niin se tie ei ole sinun tiesi. Paine yhteiskunnan puolelta on valtava. Perheenihän edelleen odottaa sitä, että löydän sen maajussin (kun asuu pohjoisessa) ja perustan perheen niin kuin muutkin.

Ja siis vaikka viimein ymmärsin viimeisen vuoden aikana, että en ole yksin niin maailma on silti aika kolkko paikka. Kiitos yhteiskunnan ja vanhempien sukupolvien. Tietenkin kun tietää, että ei ole yksin niin se on helpottavaa. Ja kun saa tietää, että sinulle on sana niin sitä itkee jo riemusta. Ainakin hieman ja sen jälkeen uskaltaa jo hymyillä. Pikku hiljaa sen jälkeen sitä alkaa kummasti nostamaan päätään ylöspäin, kunnes lopulta riuhtaisee sen riippukiven kaulaltaan ja heittää sen ensimmäistä kommentoijaa vastaan joka sanoo että olet liian nuori ja kokematon sanomaan mitä olet. Mutta kuka oikeasti voi sanoa minkälainen olet kuin sinä itse?

Oma matkani kohti itseni hyväksymistä niin aseksuaalina kuin aromanttisena ihmisenä on aina välillä kivikkoinen. Ja matka jatkuu yhä. Olen siitä onnellinen, että minulla on ystäviä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen ja eivät painosta minua sopimaan yhteiskuntaan niin kuin muu yhteiskunta. 

Jatkan siis selvin sävelin. Yritän nostaa päätäni enemmän ja olla ylpeä. Ei minulla ole mitään hävettävää. Olen ihminen muiden joukossa. Ehkä myös ajan kuluessa avaan komeroni oven ja tulen ulos vanhemmilleni. Sillä tavallaan tiedostan, että kyllä heidänkin kuuluu tietää. He ansaitsevan sen. Tosin ensin minun pitää saada puhuttua itselleni, että en ole tuottamassa heille pettymystä vaikka olenkin aseksuaali ja aromanttinen. Se onkin se isompi haaste.