Jokin aika sitten vietimme iltaa porukalla yhden uuden ystäväni luona. Illan meno oli selvä, oli aika ottaa kuppia ja nauttia uudesta kaupungista ja uusista ystävistä. Tuollaisia iltamia on ollut nyt muutama viimeisien kuukausien aikana, onhan monien elämä muuttunut radikaalisti sitten elokuun.

Opiskelija-iltamat menevät aina tietyllä tahdilla, suunnitelmalla. Ja vasta vähän aikaisemmin oli edellisillä etkoilla ollut varsin suosittu juomapeli, jonka pariin palasimme myös tuona iltana. Toisaalta pelin säännöt olivat muuttuneet hieman, ehkä sopivammaksi näin pienemmälle porukalle joka siihen osallistui. Kauneimmillaan hetki oli, kun säännöt kertoivat kehumaan vierellä olijaasi aina kun otit huikan. Toisaalta mitä päihtyneempiä ovat osallistujat niin sitä herkemmin tuo sääntö unohtui, toisaalta olen yrittänyt ehkä soveltaa sitä nyt ihan oikeassa elämässä. Sanonut suoraan, jos uudessa tuttavassa on jotain kaunista. Oli se sitten tietyn huulipunan väri, ehkä uusi vaate tai sellainen yleinen olotila.

Avauduin myös itse tuolle pienelle osallistujamäärälle omista pienistä asioista tuona iltana. Sain kuulla, että olen rohkea. Se tuntuu olevan viimeisen vuoden sana. Ainakin jos kuuntelen ystäviäni jotka ovat katsoneet omaa muuntumistani minuksi. Silti tuntuu, että aristan sanaa todella paljon. Siihen on vaikeaa tarttua, vaikka ymmärrän täysin mitä toiset tarkoittavat. Tiedän miksi he kuvailevat minua rohkeaksi kun olen vain oma itseni. 

Silti löydän itseni pohtimasta, että olenko oikeasti niin rohkea kuin voisin olla. Vaikka täytyyhän se myöntää, että aina voisi olla sitä rohkeutta vielä enemmän. Ei se silti tarkoita, että en olisi rohkea vaikka en olisikaan niin rohkea kuin voisin olla. Ihmisenä, joka on viimeisen vuoden aikana kävellyt elämässään eteenpäin sellaisella ryminällä niin tuntuu välillä että jotkut sanat ovat karhean vieraita. Niin kuin esim. sana rohkea. 

Keskustelin myös taannoin yhden ystäväni kanssa tästä viimeisimmästä vuodesta. Siitä kuinka olen kasvanut ihmisenä ja miten olen muuttunut. Muutos on hänen mukaansa aikalailla hienovaraista, toisaalta sitä voisi ehkä jollain kielikuvalla liittää siihen että olen ns. puhjennut kukkaan. En kuitenkaan kuulemma ole vielä koko kukintaani suorittanut, mutta en ole enää niin sulkeutunut nuppu kuin aiemmin. Siinä jutellessa minusta ja minun kehityksestäni tulin kysyneeksi häneltä, että onko jotain asiaa mitä hän kaipaa siinä niin sanotussa ’vanhassa minussa’. Vuosi sitten olin kuulemma hellävaraisempi kuin nykyään. Hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä niin, että minusta olisi tullut kova tai kylmä. Vaan kun olen löytänyt itsevarmuuteni, olen myös lopettanut välittämästä muiden ihmisten ongelmista. Niin ja kuulemma jääräpäisyyteni on vain lisääntynyt, mikä taas lähentelee hänen mielestään naurettavia mittoja.

Vertailua vuoden takaiseen on helppo tehdä. Tiedän sen, että vaikka arki elämässäni on muuttunut täydellisesti niin minulla on silti helpoampi hengittää kuin aikaisemmin. Tuntuu, että vuosien aikana kasautunut solmu on jonkin verran purkautunut ja elämä jatkuu taas. Odottaminen on päättänyt, ainakin jollain tasolla. 

On siis aika hengittää syvään ja ottaa rohkeasti eteenpäin se uusi askel. Hyvin se menee.

Ehkä suurimmat pohdintani rohkeudesta kumpuavat juuri siitä, kun kuulen olevani rohkea kun muutan hiuksiani tiettyyn suuntaan tai avoimesti puhun asioista mihin muut eivät tunnu kiinnittävän huomiota. Eli jollain tasolla on rohkeasti täysin erilainen kuin ympäristöni. En koe sitä rohkeudeksi niinkään kuin vaan, että teen sitä mistä tykkään. Ehkä se jollain tasolla silti on rohkeutta olla oma itsensä. Nostaa selkä suoraksi suuressakin joukossa ja ollaan vaan oma itsensä. Tosin omassa nokassa se, että olen oma itseni pitää oman pääni kirkkaampana kuin yrittäisin kamalasti sopeutua joukkoon tai olla niin kuin muut.