Ennen kuin osasin kirjoittaa olin kova piirtämään, ihan vain sen takia että minulla oli vahva tarve ilmaista itseäni. Heti kun osasin yhdistää kirjaimista sanoja ja niistä lauseita, aloin myös ilmaista itseäni kirjallisesti. Aloitin aikoinaan runoilla ja haaveilin runoilijan ammatista, jopa niin vahvasti että sanoin sen useammin kuin kerran ala-asteella opettajille. Ei ollut kovinkaan suuri yllätys, että opettajieni vastaanotto ei ollut kovin kannustava. Suurin syy miksi he runnoivat unelmani murusiksi oli juurikin se, että ei runoilla elä – tai siis niin he sen minulle kertoivat. Itse otin sen eräänlaisena haasteena osoittaa heidän olevan väärässä, kuin myös että en halunnut antaa periksi. 

Teini-iän kolkutellessa ovelle kirjoitin ihan tosissani. Runot olivat vielä mukana, mutta olin siirtynyt lyhyitten novellien maailmaan. Taustani tietäen, ei kirjoittamiseni olleet kovin iloisia tekstejä. Käsittelin paljon kuolemaa ja siihen kaipuuta, lähinnä peilaten omia ajatuksia ajan mittaan. Muutaman tarinan nyt myöhemmin luettuani, voin selkeästi nähdä oman ahdinkoni. Toisaalta niitä lukiessä muistuu myös se, kuinka yksi tarinoistani luettiin (vasten tahtoani) luokassa ääneen. Olin kirjoittanut tekstiä kesken tunnin, enkä ollut keskittynyt tuntiin. Tilanne oli mennyt ohi opettajalta, mutta eräs luokkani suosituimmista anasti kirjoitukseni ja luki sen – haluten luettuaan lukea sen koko luokalle. Sen sijaan, että olisin saanut nuhteita siitä että en ollut kiinnittänyt huomiota tunnille sainkin kehuja pienestä tarinastani. Joka ei siis todellakaan ollut mikään iloinen tarina.

Vuosien varrella leima minussa kirjoittajana levisi aina opettajille, vaikka he vaihtuivatkin. Eräs opettaja lahjoitti minulle oman muistikirjan jonne rustailla tarinoitani, mikä aikanaan tuntui todella oudolta. Nyt osaan ymmärtää sen eräänlaisena kannustuksena jatkaa.

En voi kuitenkaan myöntää, että olisi aina pitänyt kiinni kirjoittamisesta. Siinä missä nousin ns. kukoistukseen sen kanssa varsin pian, minä myös paloin loppuun aika nopeasti. Itsekritiikkini nousi niin suuriin svääreihin, että se tuhosi luovuuteni. Sain suuren valkoisen paperin kammon ja minulla oli suuri tarve, että kirjoitukseni hyväksyttäisiin. En myöskään ottanut rakentavaa kritiikkiä yhtään hyvin vastaan, vaan leimasin heti itseni paskaksi kirjoittajaksi. Lopulta kaikki purkautui siihen pisteeseen, että haistatin paskat luovalle kirjoittamiselle. Tämä tilanne jatkui viime vuoden syksyyn asti. 

Vaikka en kirjoittanutkaan omia tarinoitani moneen vuoteen, en voi olla myöntämättä että en olisi kirjoittanut. Siinä missä ulkopuolisen silmin olin kovin rauhallinen ja helppo teini, minun sissuksiani korvensivat suuret tunteet. Ja purin näitä tunteita ja suuria tuskia internetissä olevaan päiväkirjaan. Se auttoi, ainakin jollain tavalla. Silti en koskaan ajatellut, että olen oikeasti pitäytynyt kirjoittamisessa. Lähinnä vain, että kirjoitin päiväkirjaa – niin suomen kuin englannin kielellä – vuosien ajan. Ja nyt vasta viime vuoden puolella palasin kunnolla takaisin luovaan kirjoittamiseen.

Paluu takaisin tuollaiseen kirjoittamiseen ei ollut helppo, mutta olen kyllä iloinen paluustani. En voi olla kiittämättä hyvää ystävääni, joka sai minut rakastumaan kirjoittamiseen uudellen. Uskon myös, että nyt vähän vanhempana en anna itsekritiikilleni kovin suurta valtaa. Lähinnä vain haluan oppia, sen näkee myös koulutöissäni. Nykyisessä koulupaikassani tulen kirjoittamaan paljon, lähinnä vain asiatekstejä mutta kuulemani mukaan mahdollisuus luovaan kirjoittamiseen on mahdollisesti tarjolla. Tässä mielessä nykyinen opiskelupaikkani on minulle täysin järkevä paikka olla, sillä täällä voin kehittyä kirjoittajana että sisällön tuottajana. Eikä asiatekstien rustaaminen ole minulle luovuuden tappamista, vaan oppimista.

Haluanhan edelleen uran kirjoittajana, mutta olen vaihtanut runot novellien kautta romaaneihin. Eli lyhyesti haluaisin kirjailijaksi, mutta täytyy varmaan katsoa mihin tie vie. Toisaalta, jos flow iskee päälle en usko pitäytyväni vain romaaneissa vaan annan tunteiden viedä. Lyhyemmissä rustauksissa ei myöskään ole mitään vikaa.

En myöskään usko, että ilman paluuta kirjoittamiseen (ja millä ryminällä) viime vuoden puolella olisin koskaan aloittanut tätäkään blogia. Pienistä puroista tulee iso joki, tai siis niin se sanonta menee. Mutta täällä edelleen mennään, yksi päivä kerrallaan. Uskon myös, että blogin pitäminen koulutöiden ohella tulee olemaan helppoa. Tämän kirjoittaminen kun on paljon vapaampaa kuin esim. koulutöiden. Jollain tasolla myös tämän mukana pitäminen on myös elintärkeää minulle. Vaikka onhan minulla paikkoja jonne kirjoittaa, ne ovat sen verran vapaampia – kuin päiväkirjoja. Kun taas tällä blogilla ja sen teksteillä on tarkoitus. Erilainen kuin koulutöillä, mutta silti tärkeä. Se on eräänlaista luovuuden valjastamista tietyissä raameissa.

Kirjoittaminen on edelleen minulle eräänlainen haaste, yritys saada ajatukseni kasaan. Varsinkin kun olen eräänlainen tunnekirjoittaja, eikä runosuoneni pulppua kovin kovaan tahtiin jos olen liian iloinen ja onnellinen. Silloin se tuntuu tyrehtyvän aivan täysin, vaikka toisaalta olisi upeaa pystyä kirjoittamaan iloisista asioista. Ehkä se on vain tapa kysymys, koska olen koko elämäni viettänyt kirjoittaen negatiivisista tunteistani. On siis ehkä aika oppia kirjoittamaan iloisista asioista.