Tuntuu, että olen viimeiset vuodet elänyt jonkinlaisessa kuplassa. Sillä uudessa koulussa on kaikki kivaa ja ihmiset ovat tutustumisenarvoisia, mutta tuntuu ainakin jollain tasolla, että olen elänyt onnellisesti kuplassa.

Lasken itseni ylpeästi introvertiksi, mutta joskus sekin rasittaa oikein paljon. Varsinkin nyt kun olen ollut koulussa ja ehdottomasti sen takia minkälaisia ovat nyt nämä ensimmäiset kurssit oikein olleet. Paljon keskustelua kanssa opiskelijoiden kanssa, paljon puhetta ja asiaa joka rönsyilee paikasta toiseen aina välillä hyvinkin radikaalisti. Tuntuu, että en ihan aina pysy perässä ja tavoilleni epäuskollisena olenkin yrittänyt ängetä keskusteluun, mutta tuntuu usein että en joko saa kiinni mistä muut puhuvat. Tai että se mistä he puhuvat tulee toiselta planeelta.

Vähemmistöjen asiat, feminismi ja tämmöiset pienen tasa-arvon asiat ovat olleet viime vuodet hyvinkin lähellä sydäntäni, ja myös haluan jakaa näitä näkökohtia myös nykyisille luokkalaisilleni. Vastaanotto on lievästi sanottuna ollut kylmää, enkä ole ihan varma mistä se johtuu. Ehkä siitä, että saatan taipua hirveäksikin laskettavaan papatukseen siitä, kuinka seksistinen ja misogynistinen tämä Suomi jossa elämme on. Tai kuinka raha vie ja ihmiset vikisevät. Se on sellainen ajatus, mitä useimmat luokkalaiseni eivät jaa kanssani. 

”Etsä voi noin yleistää.”

Ylläoleva lause on sellainen, jonka olen kuullut useasti. Ehkä liiankin usein, varsinkin kun miettii kuinka jollain tasolla tiedän että en yleistä. Puhutaan melkein mistä alasta tahansa, niin miehet ovat johtoasemissa vaikka ihan varmasti nainenkin voisi hoitaa saman asian. Ja jos yritänkin hieman valistaa luokkalaisia niin saan yleistävän nirppanokan leiman otsaani. Tai siis siltä se tuntuu, kun tuo lause räsähtää ilmoille sellaiseen sävyyn että oksat pois. Tai ehkä ongelma on siinä, että minä kuulen tasan tarkkaan mistä he puhuvat, mutta he eivät halua kuunnella minua. Vaikka siis tarkoituksena olisi puhua tärkeästi pointista, yhdestä näkökulmasta muiden joukosta.

Siinä mielessä tuleva viiden minuutin puheenvuoro luokan edessä hieman hirvittää. Ehkä siksi, että aihevalinta jonka olen tehnyt on.. riskialtis. Ehkä myös siksi, että se miten aijon asiani esittää on myös ehkä hieman riskialtis. Tuntuu, että haluan oikein koetella heidän rajojaan ja heidän hermojaan. Haluan ärsyttää ja kerrankin olla sellainen joka menee ihonalle. Ihan kunnolla hyppiä nenälle. Saada heidät kuuntelemaan. Saada heidät ymmärtämään, ehkä edes hieman miten suuressa enemmistössä he oikeasti elävät. Ehkä he ymmärtävät, mutta jollain tasolla en jaksa uskoa.

Sen takia se puheenvuoro hirvittää, koska tavallaan haluan astua varpaille että saisin reaktion. Aidon reaktion, sellaisen tunneperäisen reaktion. Sellaisen, joka ei tyydy vain sanomaan ärsyyntyneellä äänellä että ”Etsä voi noin yleistää”. 

Kyllä voin, koska se ei yleensä ole yleistys. Vaan toteamus.