// Sisältövaroitus: Alla olevassa postauksessa on arkoja aiheita lapsuudesta ja viimeinkin viimeisen luurangon esittelyä. Lukeminen omalla vastuulla. //

Ihmisille tapahtuu monia asioita heidän elämässään, niin nuoruudessa ja lapsuudessa kuin myös näin vanhenpanakin. Tiedän vallan hyvin, että oman elämäni ensimmäiset vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta yritän nyt omaksua sen että olen selviytynyt. Olen taistelija ja selviytyjä. Minä en kuole, koska joku tahtoo minun kuolevan. Minä en murru, vaikka joku tahtoo minun murtuvan. Toisaalta ne asiat, joiden takia olen nuo asiat oppineet ovat myös olleet ne oman elämän ja varsinkin alkuelämän suurimmat ongelmat. Ne niin suuret salaiset ongelmat, joista minulla on edelleen vaikeuksia puhua. Vaikka puhuminen helpottaa, silti se on vaikeaa. Ilman kummempia syitäkin se on vaikeaa. 

Kun puhutaan sisaruksista, niin minulla on sellaisia. Olen perheeni nuorin, ja ehkä myös se joka on eniten sekaisin. Tai sitten olen selväjärkisin ja muut ovat vain täysin sekaisin. Tai yhtä hulluja kaikki. Vaikeaa sanoa tässä vaiheessa, sen verran ollaan kävelty tervassa ja sen verran vaikeaa aina välillä on. Ehkä myös siksi, että ne omat rajat ovat vähän sellaiset häilyvät. Ja niistä minä nytkin haluan puhua, ihmisen oman vartalon oikeudesta ja rajojen määrittämisestä.

Sillä monen vuoden ajan nuoruudessani en kokenut, että minulla oli oikeutta määritellä vartaloni rajoja. En kokenut, että minun ruumiini olisi minun ruumini, jos siinä on mitään järkeä. Jollain elämässäni oli ylivalta minuun, sellainen ylivalta jota on vaikea nyt edes käsittää. Varsinkin kun nykyään minä olen se ylijumala oman ruumiini kanssa, minä määrään rajat ja sen mikä on okei.

Muistuu mieleen kuinka vain muutama yö sitten huoneen pimeydessä keskustelin ystäväni kanssa. Sydän pamppasi kurkussa ja kädet tärisi. Oli tunne, että oli kerrottava. Nyt eikä vasta myöhemmin. Sillä tiesin, että jos en nyt avaisi suutani niin se siirtyisi taas. Ja tiesin, että hän on sellainen johon voin luottaa. Ja niin minä kohtasin sen pelon ja kerroin salaisuuden, sellaisen salaisuuden jonka olemassaolon olen yrittänyt kieltää. Harmiksi ja harmiksi sellaisten salaisuuksien kieltäminen ei poista niitä, ei poista niitä menneisyydestä eikä puhdista siitä pahasta.

Oudot käsitykset omasta ruumiistani, omista rajoistani ja varmaankin eräänlainen karsastus koskettamiseen johtuu juurikin tästä.. hyväksikäytöstä. Olen myös viime aikoina pohtinut johtuuko myös ns. aseksuaalisuuteni ja aromanttisuuteni tästä tapahtumasta lapsuudessani. Ehkä, ehkä ei. Ei voi tietää.

Silti tuntuu niin vaikealta puhua asiasta, koska en halua ihmisten ajattelevan että olen aseksuaali hyväksikäyttöni takia. Asia voi olla niin, mutta toisaalta se ei päde kaikkiin aseksuaaleihin, ei todellakaan. Vaikka minua on käytetty hyväksi ja se on rikkonut aikoinaan minut ihmisen alkuna ei ole ainoa syy siihen että seksuaalisuuteni kuuluu vähemmistöön. Ainoa tärkeä asia on, että kuulun. 

Tämä on myös yksi syy miksi kirjoitan tätä blogia juurikin nimimerkin takaa. Alle kourallinen ystävistäni tietää tästä blogista (ja sen että kirjoitan sitä). Alle kourallinen ystävistäni tietää, että olen aseksuaali. Vain kaksi ystävääni tietää että minua on hyväksikäytetty kun olin ala-asteella.

Olen aina saanut vahvuutta siitä sanonnasta, että elämä (tai jumala) antaa ihmiselle kannettavaksi vain sen minkä hän jaksaa kohdata ja kantaa. Kun alan pohtimaan kaikkea sitä mitä minä olen joutunut elämässäni kantamaan ja kohtaamaan, niin voin hyvin sanoa olevani aika vahva. Sinnikäs. Periksiantamaton. Selviytyjä. Aina ei tunnu siltä, mutta toisaalta kun painiskelen (yksin) näiden päänsisäisten asioiden kanssa, niin ei aina tunnu niin voittajalta. Ei tunnu niin selviytyjältä.

Tämä on kuitenkin se ensimmäinen askel, se ensimmäinen kappale paremmassa loppuelämässä. Ainakin haluan näin ajatella, koska tiedän että mitä enemmän elän niin sitä enemmän sen kieltäminen ei onnistu. Se halvaannuttaa ja murentaa sisältä. Olisin lopulta vain hermoraunioinen kuori, ilman mitään sisältöä. Tai siis niinhän minä olen vieläkin. En kuitenkaan niin pahasti. Olen ympäristössä jossa saan olla kuka olen, saan puhua näistä asioista ja minua rakastetaan. 

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Ihan hiljalleen, askel kerrallaan.