Kaikilla on salaiksuuksia, joillakin ne ovat suurempia kuin toisilla. Siinä missä nautin tunteesta, kun ystäväni pystyvät luottamaan omia salaisuuksiaan minulle olen huomannut yleisen tavan omassa elämässäni. Harva ystäväni tietää mieleni synkimpiä ajatuksia, tai edes todellisia tapahtumia elämästäni. Kyse on silloin tarkkaan suoritetusta puhumattomuudesta, sillä en minä valehtele. En vain koskaan sano, että minulla on tietty määrä sisaruksia tai kerro tarinoita lapsuudestani. Ehkä siksi, että muistikuvani lapsuudestani ovat hyvin hämärän peitossa. Muistot ovat siellä jossain, mutta tuntuu että joka kerta kun haluaisin vierailla niiden luona niin olen saapunut The Mist -elokuvan kuvauspaikalle tai Silent Hill -peliin. Sumua vain, sumua. 

Tämä on kuitenkin jo kolmas kerta kun kirjoitan siitä kuinka ylpeä olen ystävistäni, jotka luottavat minuun jaada jaada jaa. Ehkä kuitenkin juuri nyt haluan puhua itsestäni, omista luurangoista kaapissani. Ehkä. En ole varma, sillä elämässäni tapahtuu niin paljon asioita yhdellä kertaa että se tuntuu jotenkin.. voimia vievältä. Väsyttää ja haluan nukkua, mistään ei saa tarpeeksi energiaa. 

Kuten sanoin, olen hyvä olemaan sanomatta asioita jotka kuuluvat elämääni. Oli sitten kyse perheenjäsenestä, urheiluharrastuksesta tai paikasta jossa olen joskus asunut. Ehkä kuitenkin suurimmat salaisuudet elämässäni tulevat juurikin omasta perheestäni. Minä en puhu, ystäväni eivät tiedä kunnes joskus sivulauseessa annan ilmi kuinka paljon perheeseeni kuuluu henkilöitä. Tämä taas aiheuttaa hieman kysymysmerkkejä ilmaan, koska se auttaa kuulemani mukaan ymmärtämään minua mutta toisaalta taas minut nähdään niin vahvasti myös perheen ainoana lapsena. 

Ehkä kuitenkin elämässäni tällä hetkellä se suurin puristava tunne on, että moni minulle tärkeä ihminen ei tiedä joitain tärkeitä asioita elämästäni. Helvetti, yhdelle ystävälleni olen jotain lapsuudestani kertonut. Siis muutakin kuin vain sen, kuinka olin koulukiusattu ja sitten en ollut ja jaada jaada jaa. Yhdelle olen voinut kertoa enemmän, ja silti sekin tuntui niin väärältä. Tosin siinä missä yksi tietää mitä on tapahtunut, yksi toinen tietää että en ole kertonut hänelle vielä tätä yhtä asiaa. Ja se on juuri sellainen joka polttaa sielua yön pimeydessä.

Se on sellainen salaisuus, sellainen valoa syövä musta-aukko joka pitäisi nyt aikuisena joku hetki kohdata. Sillä tiedän, että ei elämästä tule helpompaa jos en sitä kohtaa. Ainoastaan vaikeampaan, koska kaikki aina palaa siihen. Kaikki tiet vievät sumuun, kaikki tiet vievät menneisyyteen. Ehkä siksi aikaa kunnes pystyn sanomaan ääneen sen, mitä joskus on tapahtunut. Olenko valmis siihen? Hell no. 

Ympäristö jossa kasvamme, perheeltämme tulevat asiat ja maailma yleensäkin muokkaa meistä sellaisia kuinka olemme. Joskus me vain synnymme sellaisiksi kuin olemme. Ihan miten vain, jokainen ihmishenki on tärkeä. 

Silti juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki salaisuudet elämässäni kuplivat ihoni alla. Odottavat yksi kerrallaan, että saisivat kulutettua puhki ihoni ja kertoa sisältönsä maailmalle. Ehkä jonain päivänä, ainakin toivottavasti. Ennen kuin ne kaikki poksauttavat ihoni auki ja kaikki salaisuudet ovat ilmakehässä.