En ole aina luokitellut itseäni aseksuaaliksi, vaan olen oikeastaan löytänyt tämän termin vasta muutama kuukausi sitten. Tai löytänyt ja ”löytänyt”. Olen aina tiennyt, että aseksuaaleja on, mutta en ikinä missään maailmassa edes ajatellut olevani yksi heistä. Sillä niin minuunkin oli iskotettu vahvasti, että ihminen joka ei halua seksiä on jollain tasolla vajaa. Normihan on, että ihminen on seksuaalinen olento joten kaikki siitä poikkeavat on jotenkin.. weeeeeeirdoo. Siis niinhän maailma kuvittelee asioiden olevan, todellisuus taitaa kuitenkin olla ehkä vähän värikkäämpää ja monimuotoisempaa.

Pienen ajan kartoittamisen jälkeen käy ilmi, että kyseisestä löytämisestä on kulunut noin viisi kuukautta. Melkein puoli vuotta, mutta siinä ajassa olen ottanut tuon termin niin omaksi osaksi itseäni – juurikin sen takia että se tuntuu omalta. Se tuntuu kuvailevan minua, eikä ole mikään ihopoimuun poltettu brändi sillä tiedän että se on täysin hyväksyttävää jos muutan mieleni ja en koekaan olevani aseksuaali. Seksuaalisuus kun on minulle sellainen elävä käsite, se elää ihmisen mukana hänen koko elämänsä. Toisaalta, sanoin myös että en ole aina kokenut itseäni ihmiseksi joka menisi tuon hyvin laajan spektrin sisälle. En kasvanut ajatellen, että minä olen aseksuaali. Kasvoin lähinnä, ainakin jollain tasolla, pohtien miksi maailma toimii niin kuin se toimii ja tiedostaen jollain tasolla, että en ollut kuten muut. Tietysti se, että tiedostin olevani jollain tasolla erilainen kuin muut johtui lapsuuteni lähtökohdista. Olen yksihuoltajan kasvattama nuori nainen, vaikka nykyään tunnenkin biologisen isäni. Olen kehistysvammaisen isoveljen nuorempi sisko. Uskon vahvasti, että ainakin toisella noista on tekemistä sen kanssa, miksi minä olen minä. Geenit antavat meille tietyt avaimet elämään, mutta ympäristö muovaa sitä avainviidakkoa ainakin jonkin verran. Osa syntyy aseksuaaliksi, osa muovautuu, osa jatkaa muovutumista eikä koskaan pysähdy. Tunsin nuorempana suurta vastuuta olla mahdollisimman normaali, juurikin veljeni takia. Olin äitini viimeinen mahdollisuus tavalliseen lapseen, ainakin omasta mielestäni. Enkä missään nimessä halunnut tuottaa pettymystä, enkä vieläkään halua. Siksi tiedän, että nykyään se mitä minä olen – on juuri sitä mitä äitini ei minusta halunnut.

Palataan kuitenkin nykyhetkeen, tai ehkä vähän vielä menneisyyteen. Sillä vielä noin vuosi sitten yksi elämäni suurimmista kysymyksistä oli juurikin se että miksi.. miksi minä olen tällainen? On hyvin vaikeaa yrittää selittää, mitä niihin aikoihin tunsin, mutta jotenkin tuntui usein että olen kuin eri planeetalta muiden ihmisten kanssa. Juurikin sen takia, että niin lehdistöä kuin ystäväpiiriäni että perhettäni tuntuu kiinnostavan elämässä vain ja ainoastaan Sen Oikean löytäminen. Tai vaihtoehtoisesti saada edes sutinaa. Kumpikaan noista ei ole ollut minulle prioriteetti elämässä, vaikka olenkin muutaman kerran elämässäni ihastunut. Pidän rakkaustarinoista ja muutenkin lempi tv-ohjelmani sisältävätkin paljon suhdedraamaa, en silti koskaan kokenut että olisin jäänyt mistään paitsi vaikka itsellä ei ollut mitää rautoja tulilla. Sinkkuilu on lähinnä ajoittain ollut täysin korvaamatonta ystävilleni, joiden ongelmia ja murheita kuuntelen mielelläni. Useimmat tarvitsevan vain hetken, jolloin joku oikeasti kuuntelee – vaikka ihan typerääkin ongelmaa ja turhaumaa – kunnes itse keksivät ratkaisun ongelmiinsa, jotkut ajoittain myös luottavat neuvoihini. Se, että ystäväni ja läheiseni voivat avautua minulle tuollaisista ongelmista, on suuri ylpeyden aihe. Niinä hetkinä tiedän, että minua arvostetaan ja minuun luotetaan. Enkä missään nimessä halua luopua siitä suloisesta tunteesta, kun joku tuntee juuri sinut niin turvalliseksi, että voi avata vähän ovea komeroon ja sen luurankoihin. Niinä hetkinä, minä en ole tuomari enkä tuomitse, olen vain ihminen ystävilleni joka tarjoaa hieman heijastuspintaa ja tukea. Sillä mitä muuta ihminen oikein tarvitsee aina välillä.

Kuitenkin noin puoli vuotta sitten jälleen kerran purin pohdintoja ja suurta epämukavuutta internetin ihmeelliseen maailmaan. Tunsin oloni hyvin rikkinäiseksi, vialliseksi ja täysin sekopääksi. Juuri silloin tuntui, että olin täysin yksin. Täysin viallinen, epänormaali. Seinät tuntuivat kaatuvan niskaan, koska miten ihmeessä keskimäärin hyvä ihminen voi olla tällainen? Mikä minussa oli vikana? Miksi en voinut olla normaali niin kuin muut? Tuo hetki oli avunhuuto, ainakin eräänlainen, jota monet ystävistäni eivät kuulleet. Ne jotka kuulivat, olivat minulle silloin tuntemattomia henkilöitä, mutta tällä hetkellä heillä kaikilla on tärkeä paikka sydämessäni. Heidän avullaan minä löysin uudestaan termit aseksuaali ja aromanttinen. 

Kun alkujaan tutustuin molempiin termeihin, ohitin aseksuaalin melkein kokonaan. Lähinnä siksi, että en edelleenkään ajatellut olevani aseksuaali. Löysin ensimmäisen kodin aromanttisuudesta, ja se tuntuu oudolta kun tajuaa että ei ole yksin. Tai lähinnä tuntuu oudolta selittää sitä tunnetta, koska juuri sillä hetkellä tuntui että olisin kokenut valaistumisen – ainakin jonkinlaisen. En enää ollutkaan rikkinäinen, en ainakaan niin sillä tavalla kuin olin ajatellut olevani, että se mitä minä tunnen on luonnollista ja se miten minä koen asiat ovat vain yksi ihmisyyden muoto. Ei yhtään vähempi tai parempi kuin se normi, johon yleisesti vertaamme itseämme ja ihmisiä ympärillämme. Jossain vaiheessa koin niin sanotun toisen heräämisen, kun tajusin että kyllä se toinenkin a:lla alkava sana kolkuttaa ovella. Paremmin kuvaa ehkä kuitenkin, että tyrskäytti lasi-ikkunan läpi sisälle. Herääminen kyllä tuli vähän puun takaa, lähinnä omien ajatuksien alkutilan vuoksi. Ajattelin lähinnä, että jos on aseksuaali ei voi harrastaa itsetyydytystä. Mikä nyt ei pidä paikkaansa. Kaikki aseksuaalit eivät kuitenkaan harrasta itsetyydytystä, mutta se on heidän valintansa. Viimeinen herääminen tapahtui, kun kohdalleni osui mahdollisuus harrastaa seksiä. Puhun siis sellaisesta tavallisesta heteroparien välisestä seksistä, jossa penetraatio on se the thing. On hyvin hämmentävää herätä siinä hetkessä siihen, että ei. Toivottavasti kyseinen herra tietää, että nostan hattua hänen hyville tavoilleen ja sille huomiolle että minä olen ihminen. Ja että ei tarkoittaa ei. Myöskin se kävelymatka takaisin sieltä paikasta, tuntui hieman surrealistiselta. Lähinnä mielessäni pyöri silloin, että.. minä olen myös aseksuaali.

Tiedän myös, että edellinen tarina on karhea yksinkertaistus, koska en voi vain osaa kuvailla sanoin sitä heräämistä siihen.. että on jotain mitä ei koskaan ajatellut olevan. Se on sellainen suuri tunne, jossa on suurta helpotusta kuin myös häpeää kuin myös pelkoa. Kaikista suurin niistä oli kuitenkin helpotus, häpeä pienin. Pelko vaihtelee päivittäin, sillä omana itsenään oleminen on niin vaikeaa – ainakin tässä yhteiskunnassa. En sinällään koe tarvetta huudella torilla seksuaalista suuntautumistani, mutta sen unohtaminen ja pois pyyhkiminen mitä koen usein yhteiskunnan ja ihmisten puolesta on sellaista mitä kenekään ei tulisi kokea.

Jos maailma jossa elämme olisi sellainen, että seksuaalinen suuntautuminen olisi yhtä tärkeää kuin minkä väriset hiukset sinulla on luonnostaan, ja että kaikki värit ovat tervetulleita ja tasa-arvoisia.. niin minäkään en silloin tarvitsi tätä blogia. Minun ei tarvitsisi tulla ulos kaapista todistaakseni olemassa oloani, sillä sitä kaappia ei edes olisi kaikkien seksuaalisuuden muotojen ollessa tasavertaisia. Vielä siihen on kuitenkin matkaa.