Tarpeeksi pervo?
Jotenkin tuntuu, että samaan aikaan kun pitäisi olla vihainen tai edes oikeutetusti ärtynyt, niin pitäisi silti osata selkeästi argumentoida asiansa. Koko elämäni olen kuullut, että ei kukaan minua kuuntele jos jalkaani poljen ja vihaisesti huultani puren verille, sopustaen itkuista vastalausetta epäoikeudenmukaisuudelle. Että mikään ei muutu, ja ainoastaan mahdollinen tuuli minunkin suolaiset kyyneleet kuivaavat. Ei mikään muu tai kukaan muu.
Pyrin yleensä ottamaan etäisyyttä, ottaa hetkeä irti niistä tunteista eikä vaan porhaltaa menemään. Sillä kun hetken ottaa itselleen, sille tunteelleen ja antaa sen tunteen vain olla, niin ehkä sitten on helpompi hengähtää. Helpompi vetää henkeä syvään ja rauhallisen murhaavasti sanoa ne pistävät sanat, jotka tuntuvat luissasi ja ytimissäsi ja kiehuvat ihollasi. Ne pistävät hapolliset sanat, jotka muovaavat nykyhetkeäsi. Kertovat tarinoita siitä, kuinka taistelit tuulimyllyjä vastaan. Uudestaan uudestaan, taistelit vaan. Taistelit, kunnes ei ollut enää tuulimyllyjä – puhumattakaan sinusta.
Jollain tavalla koen itseni itsekkääksi, koska vaadin parempaa tunnustusta ihmisille jotka ovat niin kuin minä. Tai että vaadin pelkästään tunnustusta, että on ihminen. Sillä on jokin suomalainen yleinen asenne, että kaikkia asioita kohtaan pitäisi olla niin kiitollinen. Pitäisi olla kiitollinen ja hiljaa, kun kerran saa elää ja kaikki menee niin hyvin. Ole hiljaa, ole kiitollinen ja älä valita. Tuntuu olevan suomalainen motto moneen asiaan.
Pervo on yksi ehdotus sanan ”queer” suomennokseksi. Sitä ovat käyttäneet erityisesti queer-tutkijat.
Olen kopioinut tuon suoraan Setan sivuilta, sillä mistä muualtakaan suomalainen seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö hakee tietoa. Mistä muualta kyselevä nuori tulee kuulemaan kylmiä epämääräisiä ”totuuksia” itsestään, jotka saavat kyseenalaistamaan omaa identiteettiään. Mistä muualta saa kuulla olevansa se pervo, miksi koko yhteiskunta sinut lajittelee jos siis edes tunnustaa olemassa olosi?
Ei sillä, että itsekään tietäisin tai haluaisin suomentaa koko sanaa. Sillä juuri siinä on queer sanan upeus, sen mahtava voima joka vapauttaa meidät kahleistaan. Se ei leimaa sinua, vaikka kuvaa sinua. Se ei polta ihopoimuusi brändiä, josta et ikinä voisi luopua. Sillä minulla pistää vihaksi kun edes ajattelen, että tuo ehdotus menisi läpi. Olen vasta vähän aikaa sitten alkanut ajattelemaan tuota kuvaavaaksi adjektiiviksin laskettavaa sanaa osana minua ja minun identiteettiäni. Tie on ollut kivinen, niin kuin tärkeimmät ja luotetuimmat ystävät tietävät. Pohdin usein, että olenko tarpeeksi queer. Am I queer enough? Pyörii mielessä kun menen illalla nukkumaan kapeaan sänkyyni ja halaan pehmolelua. Am I queer enough? Nousee mieleen kun nousen aamulla bussiin, että pääsen töihin.
Toinen heteronormatiiviin liittyvää käytöstä olen miettinyt, että miksi minun edes pitäisi tulla kaapista ulos? Miksi minun pitäisi juhlistaa sitä mahdollisesti sellaisella paraatilla, että varmasti koko maailma kuulee. Sillä se, että minä olen aseksuaali (aromanttinen) suomalainen nuori aikuinen, on minun yksityisasiani. Se on myös sellainen, joka näkyy käytöksestäni. Sillä minä en seurustele, minä en etsi seuraa enkä minä harrasta seksuaalista intiimiyttä samaa tai eri sukupuolta olevien ihmisten kanssa. Mutta se on juurikin se heteronormatiivinen käytös yhteiskunnalta ja muilta ihmisiltä, että koska minä en ole normaali niin minun pitää todistaa epänormaaliuteni. Ellen taistele vastaan, oletetaan että olen vain normaaliksi laskettava tapaus, joka ei vielä ole löytänyt avaimia onneen. Mikä sitten on surullisempaa, olla hiljaa ja antaa olettaa samalla kuin kiroaa maailmaa tai on oikeasti urhea ja lähtee tappelemaan oikeuksistaan olla ihminen ja elää rauhassa kunnes tulee ainakin jollain tasolla kivitetyksi hengiltä? Monestihan ihmiset eivät halua mitään muita, kuin ne perusoikeudet mitä vain harvoille suodaan ja rauhan elää omaa elämäänsä.
Toisaalta, vaikka olenkin ärtynyt, tulen polkemaan jalkaani, mahdollisesti myös huutamaan kaduilla, että queer sana jätettäisiin suomentamatta. Varsinkin jos vaihtoehtona on juurikin joku pervo tai vastaava sana joka on lähinnä ihmistä leimaava ja paheksuva kuin ilmavan kuvaaja ja tukeva. Sillä minä en ole pervo, minä olen ihminen. Ainakin yritän olla. Avoimesti ja ylpeästi. Ennen kaikkea rehellisesti.