Pelon vallassa

Eilen tuli juteltua useampaan otteeseen muutaman eri kaverin kanssa eri asioista. Lopputulos oli tavallaan aina sama, minä olin ollut sanoissani tökerö ja loukannut jonkun tunteita. Huvittavinta on, että ymmärrän täysin että sanani olivat loukkaavat, erittäin provosoivat ja ihmismieltä alentavaa. Ja vaikka ymmärsin täysin mistä yhden henkilön mielipaha johtui, tuntui siltä päällimmäisenä että minua ei ymmärretä. Mikä on tietyllä tavalla totta, mutta myös hyvin itsekeskeistä. Olen tässä miettinyt, että miten voisin muotoilla sille ihmiselle jota muutama viikko sitten loukkasin että olen pahoillani sanoistani jotka siinä hetkessä päästin. Kun oikeasti olen, mutta toisaalta osa minussa kokee nuo sanat ihan oikeutetuksi.

Tiedän tarkalleen mistä kenkä puristaa, mutta valitettavasti en ainakaan vielä halua myöntää edes itselleni mitä kaikkea tulisi tehdä että se kengän puristus ja rakkuloiden tekeminen helpottaisi. Eli siis tiedän mitä tulisi tehdä, mutta oikeastaan se tuntuu niin vaikealta. Lähinnä haluan vain unohtaa ja siirtyä eteenpäin, sekä toivoa ettei henkilö vihaa minua henkilökohtaisesti kovin paljoa vaikka aika törkeästi hänen tunteitaan loukkasinkin.

Olen oikeasti miettinyt koulumatkat sitä, että miten voisin pyytää anteeksi niin että samalla voisin valottaa mistä itselläni se kenkä puristaa. Ainoa oikea vastaus on, että minun pitäisi kertoa henkilölle jota loukkasin kuin tälle toiselle kaverille asioita joita en ole valmis kertomaan. Näissä tuskissani sitten vietin eilisillan itkien, kuinka yksinäiseksi tunsin oloni ja tavallaan haluten huutaa sitä että kukaan ei ymmärrä minua tai edes halua ymmärtää. Toisaalta samaan tahtiin kun pyyhin poskilleni valuvia kyyneleitä, heitin keveää vitsiä whatsup:ssa luokkakavereiden kanssa. Mikä toisaalta tuntuu todella irstaalta, mutta taas toisaalta se oli vain yksi tapa suojata itseäni. Oli ehkä helpompi hengittää.

Koko loppuillan vietin jutellen ystävälleni, joka tietää myös hyväksikäytetyksi joutumisesta ja kuinka tuore muhiva haava se edelleen on. Pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, että en selviä tästä traumasta ilman apua. Siinä missä tiedostan, että tarvitsen apua että voin elää elämääni normaalina ihmisenä, joka on selvinnyt jostain mitä ei soisi pahimmalle vihollisellekaan.. minä ehkä haluaisin selvitä yksin. Koska olen aina ns. ennenkin selviytynyt.

Kaikken huvittavintahan tässä on, että minulla on selvät kanavat esim. nykyisen kouluni kautta mennä vain ja hakea apua. Silti se tuntuu niin vaikealta mennä oikean ihmisen luokse sanomaan yksi asia. Ei siihen muuta tarvita, mutta silti jo pelkästään niiden kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Kun ei oikeasti tarvitsisi sanoa muuta kuin, että ”Isoveljeni hyväksikäytti minua ollessani ala-asteella, mutta vasta nyt olen valmis kohtaamaan tämän trauman ja tarvitsen apua.” Se tuntuu jollain tavalla hyvin typerältä kun sen kirjoittaa noin, sen sanoinkin eilen ystävälleni. Hänen mielestään siinä ei ollut mitään outoa tai typerää, se oli vain selvitys mitä aikoinaan oli tapahtunut.

Selvää kuitenkin on, että jos en hae apua niin vuosien saatossa minusta tulee vieläkin rikkinäisempi ihminen kuin olen. Ja ystäväni mukaan se on sellaista mitä ei minunkaltaiselle ihmiselle sopisi. Että minun ei kannattaisi antaa valtaa menneisyydessä tapahtuneelle traumalle, josta voi muodostua demoni tuhoamaan nykyistäni. Vaikka oikeastaan niinhän se on jo tapahtunut.

Kiitos sen, että viimein toin asian esille olen huomannut, että se yksi yksittäinen tapahtuma on syy niin moniin ongelmiin joihin minun kanssani kohtaa. Ei tunnu enää yhtään vieraalta se, kuinka ystäväni nuoruudessani totesi minun olevan ”Aivan ihana ja fiksu ihminen, mutta aina välillä sanoo jotain niin uskomatonta paskaa.”

Koen, että töykeä käytökseni on jollain tavalla yhdistettynä itsesuojeluvaistoon, jonka olen luonut silloin aikoinaan. Ei se siitä muuksi muutu. Ja siitäkin vaistoista voi onneksi päästä eroon, kunhan haen apua. Sillä yksin en tule selviämään, vaikka niin kovin haluaisin.