Uusi elämä, uusi suunta
Makaan huoneen nurkassa olevalla patjalla. Vihdoin olen siirtänyt kannettavani kämpikseltä lainassa olevalta pikkupöydältä lattialle että voin röhnöttää ihan kunnolla. Kello liitelee aika myöhäistä, mutta vielä voi valvoa. Ei voi hirveästi kailottaa musiikkia tai tömistellä, huoneessa nimittäin kaikuu kun ei sen sisällä ole melkein mittää. Vain minä ja muutama asia. Ainakin vielä hetken. Uusi elämä uudessa kaupungissa on vihdoin alkanut.
Huomenna alkava kouluviikko on ensimmäinen sellainen tavallinen viikko, ei siis mikään orientaatioviikko. Oulun murre on alkanut tarttumaan ja luokkalaisteni kanssa tulen toimeen. Edellinen postaus ei kaduta, tai edes pelota. En edes sillälailla ajattele, että tulipas nyt osoitettua taskulampulla pimeimpään nurkkaan. Sellaista se elämä on ja se on ihan okei.
Lähinnä viime aikoina on alkanut pohtimaan, että mitä se elämä oikein tuo tullessaan. Vai tuoko mitään. Sillä moni ystävistäni etsii seuraa koska ovat sinkkuja tai elävät tyytyväisenä parisuhteessaan. Kuuluvat asioihin, jotka eivät kiinnosta minua. Ehkä joissain tilanteissa elämä tuntuu niin turhalta, kun tavallaan niiltä jotka ovat yksin niin.. sitä aina pohditaan että on sillä varmaan joku syy siihen (eli vika) tai sitten ei muuten vaan ole normaalipulliainen joka ei ymmärrä elämän meininkiä ja ihmisenä olemista.
Niissä hetkissä tuntee itsensä niin vanhaksi, kun jollain tapaa hyppää tietyn elämänvaiheen yli omassa elämässään. Ei, en halua seurustella tai saada lapsia eli perustaa perhettä. En kuitenkaan halua elää kuin ikuinen kaksikymppinen, joka bilettää yömyöhään. Ei kestä kroppa eikä psyyke. Sitä tuntuu, että olen hypännyt teini-iästä suoraan sinne.. vaihdevuosi vuosiin. Elämä tavallaan ainakin ajottain tuntuu tympeältä, sitä pohtii usein miksi tekee mitä tekee kun aina välillä tuntuu että odotettaisiin että käyttäyisit sen yleisen normin mukaan.
Silti elämä on vielä edessä ja täynnä suuria mahdollisuuksia! Enkä minäkään ole vanha laho lahna, vaikka siltä usein tuntuu. Eikä minussa tikitä aikapommi, jonka monet ajattelevan minussa tikittävän. Ja jos joku kehtaakin sanoa minulle vielä kerran, että kaikki tämä muuttuu kunhan tapaan sen oikean ihmisen niin.. saa luvan suksia kuuseen. Minussa ei ole mitään vikaa, vaikka välillä koenkin itseni vialliseksi. Minun ei tarvitse muuttua ansaitakseni iloisen ja onnellisen elämän niin kuin seinänaapurin heteropariskunta. Jokainen ansaitsee elämän, siis jokainen joka on syntynyt, ja se on sellainen ihmisoikeus. Ja se oikeus kuuluu kaikille, vaikka käveliskin keskisormet pystyssä sitä normatiivia vastaan joka elämässä tulee vastaan ihan joka tuutissa.
Jokainen elämä on arvokas. Jokaista elämää pitää arvostaa. Ihmishenki on arvokas. Kaikki ansaitsee samat oikeudet kuin kuka tahansa ”normiin” putoava hetero lähiöstä. Tai siis niin sen pitäis olla.