Väistämätön vanhuus
Vihaan sitä, että minusta tulee vanha. Toitotukset siitä, miten ikä on pelkkä numero, jolla ei ole mitään merkitystä, saavat minut voimaan (henkisesti) pahoin. Varsinkin, kun niihin usein liittyy maininta siitä, että lausuja itse on mitatusti 25-vuotiaan kunnossa, vaikka kalenterissa olisi jo 50 vuotta täynnä. Jos sillä kerran ei ole väliä, niin miksi sitä pitää painottaa?
Vanhentuminen on väistämätön rappiotila. Tarvitsen kohta kaksiteholasit, ja lonkkia kolottaa ajoittain. En palaudu stressistä tai rankemmasta liikunnasta. Iho rypistyy ja veltostuu, ihra jää ihon alle jumiin. Ja paluuta ei ole. Vaikka tekisin mitä, söihin huipputerveellisesti, nukkuisin täydellisesti, liikkuisin sopivasti ulkoilmassa, stressaisin vain sen verran, mikä on ihmiselle hyväksi, niin silti, kaikesta huolimatta rappeutuminen etenee vääjäämättömästi. Jos hyvin käy, niin en saa mitään ikävä sairautta siihen päälle, kuten Alzheimeria, Parkinsonia, tai jotain vähemmän vakavaa, kuten hoidettavissa olevaa syöpää. Syövän voi tietysti saada iästä riippumatta, mutta hei, oddsit kasvaa joka vuosi.
Inhoan myös sitä, että ikätoverini vanhentuvat. Osasta tulee todella huonoa seuraa. Ei ehkä hyvin valikoiduista läheisistä ystävistä, mutta jo seuraavalta kehältä löytyy 80- ja 90-luvun Suomi-haavekuvaan jämähtäneita, kaikkea vastustavia jurpoja. Tai toisaalta turhantärkeitä yhteiskunnan tukipylväitä, jotka tietävät kaikesta kaiken, ja joita ilman maailma romahtaisi. Pahimmillaan kyseessä on yksi ja sama tyyppi. Vastapainoksi on tosin todettava, että toiset tyypit kypsyvät vasta vanhemmiten. Kymmenen vuotta sitten täysin sietämättömästi käyttäytynyt tyyppi voi (hyvin prosessoidun) kriisin kautta muuttua sangen humaaniksi ja jopa huumorintajuiseksi.
Väistämättä myös tipun kehityksen kelkasta. Se ikään kuin kuuluu osana prosessiin. Koska eihän yhteiskunta ympärillä voi kehittyä, jos edelleen käytämme samoja välineitä kuin 30 vuotta sitten, ja jotka ovat minulle tuttuja. Voin yrittää rimpuilla, ja pysyä edes jollain tavalla mukana. Mutta jossain kohtaa en vaan riitä. Pikkuhiljaa rupean kohtaamaan enemmän ja enemmän ikäsyrjintää, ja muutun näkymättömäksi seinäpaperiksi. Kaltaiseni, eli ikäiseni muuttuvat median tarinoissa subjekteista objekteiksi ja yhteisön taakaksi.
Se on kaikki surkeeta se. Ja väistämätöntä. Paitsi jos kuolee, ennen kuin tulee vanhaksi. Eikä sekään tunnu kovin hyvältä vaihtoehdolta.