Posetiivilaulu
Aaro Hellaakosken suku oli kotoisin Pyhäjoelta – siis Kalajoen naapurikunnasta – vanhempien kotikunnaksi määräytyi ensin Raahe, isänsä kun oli merimies, ja myöhemmin perhe siirtyi Ouluun, jossa Aaro syntyi 22.6. 1893. Hän opiskeli Oulussa, mutta elämäntyönsä runoilijana hän teki Tampereella ja Helsingissä, jossa hän kuoli 23.11.1952.
Onko ”Pohojanmaan” sukuperintö syy siihen, miksi Hellaakosken runot ovat olleet minulle mieleisiä, vai kenties se, että vanhempanikin lukivat ja lausuivat runoja – en tiedä siitä, mutta Hellaakosken ”Posetiivilaulu” on ollut minulle tärkeä. Esitin sitä juhlissa ja kilpailin sillä joskus lapsena ja nuorena taidetapahtumassakin. Se tuli jostain mieleeni muutama ilta sitten – ja avautui mielessäni taas uudella tavalla.
Elämässäni on paljon ilonaiheita – sellaisiakin, joista joku voisi olla kateellinen, mutta joista itse ei aina muista kylliksi kiittää. Maallista mammonaa ei ole – tiukkoja ja hyvinkin niukkoja aikoja eletään – säännöllisen epäsäännöllisesti. Se riippuu työtilanteesta ja Murphyn laista; harmit ja huolet kasaantuvat aina kerralla, oli ne sitten minkä sorttisia tahansa. Ja ne riippuvat myös minusta itsestäni ja pöljästä tavastani toimia; jos minulla on jotain, mitä koen jonkun toisen tarvitsevan – annan sen pois. Se pätee kaikkeen – myös rahaan. Voin kertoa, että rikastumaan en pääse.
Ikinä.
POSETIIVILAULU
Ryöväri tuli puukkoineen. Lukkoa koitti.
Katseli. Kuunteli. Ovikelloa soitti.
“Iltaa. Tässäkö asuu se mies,
josta huhu ties
että häll aarre on jommoinenki!
Seis! Nyt rahat tai henki!”
Tervetultua , rosvomies.
Niin on asia kuin huhu ties.
Ei tosin aarretta suurenmoista,
mutt’ onhan silti, on yhtä ja toista
annettavaksikin, luulisin.
Pitele säkkiä.
Täyteen äkkiä
saat sen, ja saanetpa toisenkin.
-Valitse, ystävä, mun omastain,
valitse mitä sä halajat vain.
Tuolla on hymyä, naurua täällä,
oivaa käytellä pahalla säällä.
Tässä on auringon kirkasta kultaa.Tässä on multaa.
Täällä on siivet ne voimalliset,
joill yli merien lentelet.
Taikasauvani tuoss – ota pois-
parempi vain, se jos parempi ois.
Tässä on unia, raskaita, hentoja,
maata käypiä, siipilentoja,
täällä on muistoja, pahoja ,hyviä,
kyynelsilmiksi herkentyviä.
Tässä on kuivunut kukkanen,
senkin saat sinä, myöskin sen.
Sellaista korua, vuosien tuomaa,
aitoa kaikki- sa leimat hyvät huomaa!
Ja , jos ei vielä ole kylliksi näistä,
täällä on tunnetta sykähtävästä,
kaipuuta ,kipuna polttavaa.
Ompa yks hitunen viisaudesta,
hämärä aavistus totuudesta,
joskus joka silmilles kangastaa.
Ompa palkkana kestetystä,
kallis murunen tyytymyystä
edessä tyhjyyden tumman yön.
Tahdotko senkin minä säkkiisi lyön?
Niimpä hän haasteli. Hän esille mätti
kaikkea parasta antiaan.
Rosvo sitä katseli kummissaan.
Hiipi pois varkain, ja säkkinsä jätti,
vaikka se oli kukkurallaan.
Niinkin voi käydä.
Ei tavara kelvannut
– ei edes rosvolle kelvannut.
