Olen tänään ajatellut paljon isääni. Olen alkoholistin tytär ja hän on ottanut juomisen elämäntehtäväkseen. Hän on jo 76-vuotias, puolisokea, heikkokuuloinen ja lähes jalaton – mutta viina maistuu. Asiat eivät ole hyvin, mutta pohjanmaalaisen sisulla hän edelleen jollain tavoin porskuttaa. Isästä tuli sitten mieleeni eräs ”novellihko”, jonka kirjoitin useita vuosia sitten. Kertasin muistikuvia lapsuudestani – jotain mystistä syytä varten, jota en edes muista – ja päätin yrittää kirjoittaa muistikuvani omien isovanhempien kuolemasta omasta lapsen näkökulmastani. Mieleeni nimittäin tulvi tosi paljon keskusteluja, tuoksuja ja tunnetiloja muistikuvien mukana. Yksi niistä oli ”tunnekuva” isästä – siitä, millainen hän oli, kun olin lapsi. Hän oli minulle hyvin rakas. Alkoholi syrjäytti meidät lapset – ja meidän tarpeemme – jo vuosikymmeniä sitten.

Löysin tarinan printattuna pöytälaatikon uumenista. Kirjoitin sen uudelleen tähän blogiin. Tämä tarina on totta, tai ainakin niin totta kuin lapsen muistikuviin asioista on luottaminen. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1971 . Olin silloin 5-vuotias ja odotin vain sitä, että pääsisin kouluun. Olin vallaton kakara; luultavasti aito räkänokka ja ihailin suunnattomasti isoveljeäni, jolla oli aina taskut täynnä muttereita, ruuveja ja johdonpätkiä. Lotrasin ojissa, tein kevätpuroja ja leikin käpylehmillä. Minulla oli yksi nukke, eikä yhtään Barbieta, vaikka naapurin Ninalla oli monta. Sain katsoa, kun hän leikki niillä. Niin, ja kuljin ukkosmyrskyssä pelkät kumisaappaat jalassa ja pullapelti pään päällä, koska sade ropisi niin ihanasti peltiä vasten ja vaatteethan olisivat kastuneet sateessa….ja äitihän oli sanonut, että sateella pitää käyttää kumisaappaita…Iskiköhän minuun sittenkin salama?:D

                                                                                LOKKIHOMMIA

Sairaalan huoneessa oli vaaleanpunaiset seinät. Vertasin niitä ihastuksissani leveisiin lettinauhoihin, jotka jököttivät sievästi pitkien, vaaleiden palmikoitteni päässä.

– Isi, katso! Seinä on ihan samanvärinen!

Isä kääntyy puoleeni ja hymyilee vähän. Mielestäni sen jonkun, joka oli maalannut nuo seinät, täytyi olla kiva ihminen. Katselin varovasti ympärilleni ja näin pari tätiä valkeat hilkat päässään – molemmat näyttivät kivoilta. Olikohan jompikumpi heistä maalannut mummon huoneen seinät?

Mummo makasi selällään keskellä huonetta olevassa sängyssä.Hän nukkui tosi sikeästi, koska ei herännyt, vaikka kävin tuuppaisemassa hänen pehmeän pulleaa vatsaansa. Isä astui viereeni ja näin, että hän oli surullinen 

– Mummolle ei enää herättelyt auta, hän sanoi ja otti minua lempeästi olkapäästä kiinni.

– Lääkäritkin ovat yrittäneet.., hän mutisee ja kääntyy poispäin, sillä häntä itkettää. Ja isä ei itke ikinä! Isä nauraa vain ja temuaa meidän kanssamme. Isä olisi voinut vaikka maalata mummon huoneen seinätkin!

Huomaan ihanasti kiiltelevän vadin, joka on laitettu kiinni mummon sängyn pohjaan. Ihmettelen ääneen, mikä se mahtaa olla ja toinen valkohilkkaisista tädeistä sanoo, että se on alusastia. Isä astahtaa takaisin luokseni ja ottaa minua kädestä kiinni.

– Sano mummolle hei-hei! Ja minä sanon. Mummo ei tietenkään vastaa, koska nukkuu niin sikeästi, ettei kuule minua ja me astumme huoneesta käytävään, kävelemme pihalle ja minä hyppään isän Anglian etupenkille.

Seuraavana yönä mummo kuoli. Isä joi sen jälkeen paljon viinaa.

Aikuiset sanoivat mummon nukkuneen pois. Minä olin nähnyt mummon nukkumassa ja ihmettelin sitä, kuinka kukaan voi nukkua pois? Mummo ainakin oli ollut ihan aloillaan, eikä menossa minnekään. Ajattelimme serkkujen kanssa paljon asiaa. Ajattelimme niin paljon, ettei illalla enää nukuttanut. Emme uskaltaneet sulkea silmiämme, koska kukaan meistä ei tahtonut mihinkään pois.

Meidän petimme olivat mummolan vintillä, mutta yöllä hiippailin alakertaan isän ja äidin väliin nukkumaan. Mynkäsin ihan tarkoituksella isän ylitse ja kaivauduin äidin peiton alle – molemmat liikahtivat ja helpottuneena siitä, nukahdin heti.

Yhtenä aamuna mummo oli ilmestynyt ulkosaunaan. Hän makasi arkussa ja arkun kansi oli apposen auki. Mummoa sai käydä katsomassa ja kävinhän minä – montakin kertaa. Ulkosaunassa tuoksui mukavasti löylylle ja mäntysuovalle. Mummo oli aivan sininen kasvoiltaan ja makasi valkoisessa yöpaidassa valkoisen kiiltävän kankaan sisällä. Serkkujen kanssa ihmettelimme, miksi mummo oli sininen. Meille oli kyllä kerrottu, että mummo oli kuollut, mutta kukaan ei ollut sanonut, että kuolleet muuttuvat sinisiksi. Meidän teki mieli koskea mummon poskea, mutta se tuntui pelottavalta. Jonkun täytyi kuitenkin kokeilla, miltä sininen mummo tuntui, joten vedimme pitkää tikkua. Hävisin, niin kuin aina. Toiset katsoivat henkeä pidättäen vierestä, kun minä ojensin käteni varovasti mummon poskelle.

– Noh? Miltä se tuntuu?

– Kokkeilkaa itte, jos tohitte! 

Mummo tuntui kylmältä sammakolta – sellaiselta nahkakuivaiselta, jonka pitää päästä veteen. Sammakkohommat minä tiesin paremmin kuin muut, sillä minulla oli tapana kantaa kaikki kuivalla maalla olevat konnat ojiin ja lätäköihin. Mummoa kokeillessani olin aika varma, että tein jotain sellaista, mikä olisi saanut Koivuniemen herran laulamaan, jos pappa olisi tiennyt. Serkkujen kanssa salaa sovimme, ettei kellekään aikuiselle kerrota. Pappa oli pelottava vihaisena.

Minä olin kuitenkin nyt sankari ja tepastelin polleana kuin riikinkukko ympäri pihoja. Olin niin rohkea, että uskalsin hakea mummon valkoisesta senkistä Pectus-pastillinkin. Pidin sitä kielelläni ja esittelin sitä serkuille, kunnes suussani ei enää ollut mitään esiteltävää.

Minun oli pakko kysyä papalta, mitä kuoleminen oikeasti tarkoittaa. Mökillä merenrannassa oli tapettu kyykäärmeitä, koska niitä oli paljon ja ne olivat vaarallisia lapsille. Niiden päät murskattiin ja ne olivat kuolleita silloin, kun ne eivät enää liikkuneet. Sitten ne heitettiin kusiaispesään tai joskus joku tosi iso käärme saatettiin kantaa kepillä puunoksalle näytille. No, mummo oli kuollut kyllä, kun hän ei enää liikkunut, mutta mummo haudataan maahan. 

– Arkkuun on laitettu vain mummon kuori, sielu lentää taivaaseen, pappa kertoi .

Sain olla mukana kirkossa, jossa laulettiin virsiä ja mummon päälle laskettiin ihania kukkia. Kirkonkellot alkoivat soida ja mummo nostettiin mustien kärryjen päälle. Ihmiset itkivät ja nyyhkivät ja aika monella taisi olla nuha. Onneksi meidät oli opetettu niistämään liinaan. Äiti oli monta kertaa sanonut, että sisäänpäin ei ainakaan saa ryystää, kun silloin nuha ei parane kunnolla. Mummo laskettiin hautaan ja isi ja sedät lapioivat haudan täyteen hiekkaa. Sitten mummo sai taas uudet kukat. Mummo tykkäsi kukista – erityisesti kulleroista.

Sitten mentiin mummolaan laulamaan virsiä. Pappi puhui ja joku muukin ja sitten me lapset lauloimme ”Täällä Pohjantähden alla”. Laulaminen oli mukavaa ja lauloinkin reippaasti ja iloisesti – ihan niinkuin oli käsketty. Olin kuitenkin levoton, sillä pappa oli sanonut mummon sielun lentävän taivaaseen ja minun oli pakko nähdä se. Onneksi laulujen jälkeen sai mennä ulos, koska silloin aikuiset joivat kahvia ja me lapset olisimme olleet vain jaloissa.

Juoksin ympäri taloa ja kävin pellolla ja joen rannassakin, mutta en nähnyt mitään, mikä näyttäisi sielulta. Näin vain lokkeja, jotka parveilivat jokivarressa. Yksi lensi korkeammalla kuin muut ja tuumin, josko se voisi olla mummon sielu. Tovin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että lokki on lokki.

Aikuiset ovat olemassa sitä varten, että heiltä voi kysyä, jos jotain asiaa ei tiedä tai ymmärrä. Yritin kysyä isältä sielusta, mutta hän ei itkultaan kyennyt vastaamaan. Äidillä oli kiire, kun kaikille piti kaataa santsikuppeja. Simo-setä suuttui, kun luuli, että kiusasin, joten minun oli pakko mennä kysymään papalta. Pappa näytti ensin siltä, että aikoisi taas roikottaa minua korvasta, mutta sitten hän nousikin nojatuolista ja otti minua kädestä kiinni. Säikähdin vähän, mutta pappa johdattelikin minut vierasjoukon lävitse pihamaalle. Seisoimme keskellä pihaa ja pappa näytti taivaalle ja sanoi, että kun tarpeeksi kauan katselee, sielun näkee aivan varmasti.

– Se voi olla pumpulipilvi tai vaikka lintu. Se voi olla mikä vain, mitä et ole ennen nähnyt tai mikä vain tuntuu sielulta, pappa sanoi. Hän ojensi kätensä silittääkseen päätän ja minä varmuuden vuoksi kyyristyin vähän. Pappa silittikin nätisti ja kääntyi lähteäkseen takaisin sisälle.

-…kun siellä on niin paljon vieraitakin, hän mutisi.

Minä jäin seisomaan pihalle. Tuijotin taivasta niin kovasti, että silmiin sattui. Sitten korkealla – ihan älyttömän korkealla – kaarteli tuulen mukana iso valkoinen lintu. Se kaarteli niin kauan mummolan yläpuolella, että sen täytyi olla mummon sielu! Olin onnesta soikeana.

Pappa kuoli kuukautta myöhemmin. Isä sanoi, että pappa kuoli suruun, koska sillä oli niin ikävä mummoa. Joki oli jo tulvinut kevättulvansa ja papalla oli kevätkiireitä. Me olimme menossa auttamaan niissä. Mummolaan mentiin pitkää hiekkatietä pitkin ja sitten sukellettiin kuusiaidan kohdalta pihaan. Nyt emme sukeltaneetkaan, sillä isä päätti jostain syystä pysäyttää Anglian ennen kuusiaitaa ja käski meitä lapsia pysymään autossa. Minä melkein pysyin. Poistuin vain vähän kurkistamaan kuusiaidan raosta; papan kuokka oli pystyssä perunamaalla, mutta pappa ei. Hän makasi selällään ja isä oli kyykyssä hänen vieressään. Isässä oli jotain surullisen oloista. Juoksin kipinkapin takaisin autoon.

– Taisi tulla lokkihommia, sanoin pikkusiskoilleni, jotka eivät vielä mistään mitään tienneet. Sanoin kuitenkin, koska minä tiesin.

Papan hautajaisia en muista, olin kirkossa mukana ja muistan, että heitin hautaan kukan, mutta en edes sitä, mikä kukka se oli. Kullero se ei ainakaan ollut. En muista nähneeni papan arkkua mummolan saunassa, vaikka siellä se oli ollut ja toiset serkut olivat ilmeisesti käyneet kokeilemassa papan poskea.

Apulin lehmät oli laskettu jo laitumelle ja muistan ne paljon paremmin, koska yritin ratsastaa yhdellä. Senkin muistan, kun serkkupojat kusivat paimenlankaan – se oli heti siinä ulkosaunan takana. Minäkin yritin, mutten osunut.

Sen muistan erityisen hyvin, että isä joi sen jälkeen mökillä paljon viinaa ja kertoi, kuinka mummolan kaikki kellot olivat pysähtyneet näyttämään samaa aikaa kuin papan rannekello siellä perunamaalla.

-Pappa oli sellainen voimaihminen…maakinen mies, sopersi isä kännissä.

– Maakinen mies, toisti isä ja nosti viinapullon huulilleen.

Meri aukeni edessämme. Rannassa oli hieman kylmä, koska tuuli kävi suoraan mereltä. Minä istuin isolla kivellä isän vieressä ja katselin kuinka lokit tepastelivat säikällä. Yksi lokki oli suurempi kuin muut.

– Merilokki, sanoi isä. Isällä oli keltaiset shortsit, joissa oli kullanvärinen pyöreä solki. Hän oli jo ruskettunut, vaikka oli vasta toukokuun loppu. Isä teki aina autoremonttia ilman paitaa ja oli yhtä ruskea kuin Tarzan.

Iso lokki nousi hiekkasäikältä siivilleen ja suunnisti merelle – Kallaan päin.

– Sano papalle hei-hei, komensin isää. Isä ymmärsi vilkuttaa. Istuin hiljaa isän vieressä kivellä. Viilenevässä toukokuun illassa kuuntelin, kuinka viinapullo tyhjeni ja toinen aukesi. Tuijotin loittonevaa lokkia, kunnes se hävisi samaan sumuun Kallan kanssa.

En räpytellyt silmiä kertaakaan.

Alla on maailman paras kuva isästä!